En tiedä johtuiko menneiden vuosien illuusio ajan kulumattomuudesta omasta iästä, esikoisen iästä kouluvuosien alkamisen jälkeen vai mistä ihmeestä, mutta nyt se on kyllä kaikonnut. Kun tulin uudelleen raskaaksi ja aloin odottaa kuopustamme, aika on todellakin kulunut. Välillä sekunti sekunnilta hengitellen, välillä nopeasti silmissä vilisten, rauhaisinakin päivinä vääjäämättä edennyt.
Kaikista eniten kuitenkin on muuttunut oma suhtautumiseni, ja se jos mikä tuntuu suurenmoiselta lahjalta. Sanoin ystävälle, että tässä elämänvaiheessa uuden äärellä olen elänyt hetkessä enemmän kuin koskaan. Tarttunut tiukasti, tarkastellut hartaudella ja yksinkertaisesti kieltäytynyt luovuttamasta kalliita ja ainutlaatuisia hetkiä eilisen haikeudelle tai huomisen huolelle. Ajan kuluminen ja kaiken ohikiitävyys tuntuu painona jossain vatsanpohjassa ja sydämen seutuvilla. Se paino ei ole painostava, vaan enemmänkin lempeästi olemassaolostaan muistuttava, elämään maadoittava.
Aikaan liittyy mielessäni aina kiinteästi myös tilan käsite. Resursseja on rajallisesti ja niin on myös tilaa. Tilaa mielessä, sielussa, kodissa, haaveissa — missä vaan! Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon tilaa vapautui toisen lapsen syntymän jälkeen. Pieni ihminen ja uusi elämä ovat tottakai jo itsessään intensiivisiä, taaperon touhut kertoimella kaksi tai kolme. Mutta kaikki se vuosien edeltävä pohtiminen, pelon mukana kantaminen ja tunne keskeneräisyydestä, ne veivät aivan valtavasti tilaa. Vaikka asian tiedosti, keveytyneen askeleen tuntu hämmästyttää silti.
Jos sanoisin rohkeasti ja ilmaisisin itseäni yleensäkään tähän tapaan, sanoisin että olo on kahleista vapaa, niin kömpelöltä ja suuhun sopimattomalta kuin se kuulostaakin. Ja koska en voi lukea edellistä lausetta tuntematta pientä puistatusta, yritän uudelleen. Olo on kevyt, mieli on kevyt. Se raskas tunne, jonka jo olin sommitellut tunnusomaiseksi piirteekseni, on liukunut olemattomiin. Tilalle hiipinyt kepeyden ja soljuvuuden tunne on sellainen samanlainen, joka syntyy kun saa jonkin raskaan, ikävän ja kohtuuttomia ponnistuksia vaativan sitkeän urakan loppuun. Sellaisen, jota ei oikeastaan haluaisi edes tehdä, mutta se on välttämätöntä eikä eteenpäin pääse ilman.
Hartiat laskeutuvat alas ja yhtäkkiä sitä seisoo tukevasti omilla jaloillaan elämää pelkäämättä. Kaiken käsittää valmiiksi ymmärtäen, että niin ei oikeasti koskaan ole — liekö sen suurempaa vapautusta.
