Ulkona tuiskuaa täysi talvi, oikeastaan aluillaan vasta, mutta sielu elää varovasti jo kevättä. Hassusti ajattelen joulun täysin omana vuodenaikanaan. Mielessäni se alkaa marraskuun alusta ja päättyy tapaninpäivään. Tapaninpäivästä alkaa talvi, joka kestää mielialasta (ja säätilasta) riippuen tammikuun alkuun, sen puoliväliin tai oikein runsaslumisena vuonna jopa tammikuun loppuun. Tämän minitalven jälkeen alkaa sisäisessä kalenterissani kevät, joka jatkuu aina vappuun saakka. Kesä ajoittuu vapun jälkeisestä ajasta heinäkuun loppuun, ehkä elokuun ensimmäiselle viikolle, mutta missään nimessä syksy ei mielessäni malta viivytellä pidempään ensimmäisiä merkkejään vuoden kauneimmista päivistä.
Uuden ajan vaihtuminen herättää aina tunteen mahdollisuudesta. Mahdollisuudesta aloittaa uudelleen, pysähtyä ja vetää vähän syvempään henkeä – ryhtyä uudella tavalla uudelleen. Vuoden vaihtuminen on kerta toisensa jälkeen inspiroiva, katseen uudelleen suuntaamiseen mahdollisuuden tarjoava tapahtuma.
On kovin helppoa hypätä mukaan Uuden Elämän lupaajien matkaan ja ryhtyä listaamaan lupauksiaan, parantamaan taas yhden vuoden aikana repsahtanutta elämää sen jokaisella osa-alueella – kunnianhimoisesti tavoitella parempaa, enemmän ja nopeammin. Muuttua uudeksi ihmiseksi, uupua, pettyä ja palata epäonnistumista tuntien vanhaksi omaksi itsekseen.
Entä jos tänä vuonna kokeilisikin haluta
vähemmän
hitaammin
lisäten jo hyväksi todettua,
keskittyen enemmän niihin asioihin joita jo rakastaa, jotka tekevät nyt jo hyvää.
Kääntäen katseensa kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässä on tänään.
Kiittäen itseään kaikista niistä matkoista, tallatuista poluista, käännetyistä kivistä ja ihmisenä eletyistä päivistä huomaten, että vanha oma itse on joka päivän jälkeen automaattisesti uudenlainen, pinnistelemättäkin.
Elämä tapahtuu,
ja sen eläminen päivä kerrallaan riittää.
