Tapahtui niin, että viime viikon alkupäivinä yksi nenä alkoi vuotaa ja pieni ihminen köhi, yskiskeli ja niiskutti menemään. Me aikuiset nieleskelimme, minäkin vähän niiskutin, mutta en flunssasta. Siinä meni talvilomareissu, ajattelin. Mutta kuulkaa, ei mennyt! Lapsen niiskutus loppui ja omanikin laantui, vaikka pala kurkussa tuntui vielä pitkään. Olemme olleet kipeinä niin paljon, että en haluaisi yhtään enää. Itkettää ajatuskin ja nimenomaan ajatus siitä, että ei tässä omalla halulla taida olla osaa eikä arpaa.
On kamala huomata joutuneensa sellaiseen mielen kuoppaan, jossa mahdollisuuksien sijaan näkee vain uhkia joka nurkan takana. Kehossa sirisee ylivirittyneisyys ja samaan aikaan suonissa jyllää väsymys, joka ei lähde nukkumalla. En pidä itsestäni tällaisena, mutta samalla haluan yrittää ymmärtää tätäkin versiota, se tekee varmasti parhaansa.
Puhuin äitini kanssa puhelimessa ja jaoin ajatuksen, joka kuvaa tämänhetkistä olotilaa mielestäni aika oivaltavasti. On kuin eläisin talossa, jossa palohälytin huutaa koko ajan, vaikka oikeasti missään ei pala. Reppana hermosto, hätkyilee hillittömästi ihan kaikesta. Syke nousee, säikähdys sähähtää ennenkuin silmä ehtii räpsähtää.
Eilen kävelin päiväkodille hakemaan lasta, aurinko paistoi ja se todella lämmitti. Lämpö puski mustiin puettujen kinttujen kankaan läpi, kirkas keltainen valo häikäisi silmiä. Pieni ihminen pulppusi tarinoita ja halusi esitellä uudet sukkani päiväkodin aikuiselle. Meitä kaikkia nauratti. Lapsi keinui kenkänsä irti ja meitä nauratti taas. Hän halusi syliin, suukottelin pientä nenää ja kannoin kotiin asti.
Meillä oli ihana talvilomaretki Helsinkiin. Lapset rakastivat ratikoita ja sitä, että hotellissa sai syödä karkkia sängyssä. Kävelimme kilometrejä viikonlopun aikana, kolusimme Luonnontieteellisen museon ja ihastelimme kaloja Sea lifessa yhdessä kummitätini ja kummityttöni (ja minin kummin) kanssa. Me aikuiset menimme nukkumaan samaan aikaan lasten kanssa ja kumpanakin iltana kello näytti herätyksen yli 11 tuntia. Aamupalalla luin lehteä ja join kahvia, katsoin pöydän yli puolisoon ja totesimme melkein yhteen ääneen, että huomaatkos, ketään ei tarvitse enää syöttää.
Välillä pitää tehdä toisin, joskus lähteä hetkeksi, että voi taas palata tuorein silmin ja ajatuksin. Arjessa tietoinen rytminvaihto voi olla vaikka olohuoneen lattialle pöytäliinan päälle katettu ateria tai yökyläily toisen lapsen huoneessa. Jotain sellaista, joka rikkoo normaalia kaavaa, tavallista arkea. Joskus se voi olla retki irtokarkkilaareille tavallisena keskiviikkona, tai discopallo katossa ja koko perheen tanssibattle. Mitä vain, joka tekee särön väsyneeseen, kireään tai ankeaan.
Nyt tuosta talviloman tekemästä säröstä paistaa tähän arkeen keväinen aurinko taustallaan lintujen riemukas laulu. Talven selkä on taittunut, kaikki keväinen on vielä edessä. Odotan pääsiäistä, ensi viikon puolikasta työviikkoa ja vain kirjoittamiselle omistettuja päiviä. Merkkasin kalenteriin ensimmäisen mökkiyön ja odotan kaikkea ihanaa: perhepiirissä juhlittavia pyöreitä ja kihlajaisia, balettitunteja, ystävien yökylää ja tavallisen torstain lounastreffejä.
Kirjoitin työpöydälle lapun, joka muistuttaa hengittämään, juuri nyt kaikki on hyvin.
