On kynnys piirtää näkyviin koko kuva myös hankaline aikoineen ja asioineen, koska a. positiivisuuden ja hopeareunushötön narratiivi on niin vahva ja voimissaan. Vastavirta vaatii lihaksia, käyttämättä nekin surkastuvat. Ja b. koska maailmalla tilanne on tälläkin hetkellä hatara, ehkä pitäisi sanoa jopa hatarin, (jälkimmäistä ainakin tähän naismuistiin), on kynnys kääntää katse sisäänpäin, vaikka ehkä se on juuri se, jota välillä tarvitaan, jotta tässä hullunmyllyssä selviää.
No, joka tapauksessa.
Luin uutisten Korkeasaaren karhujen heräämisestä ja se sai ajattelemaan, että viime aikoina on tuntunut kuin olisin talviunessa edelleen. Limbo, joka joulukuusta alkoi, on nyt lakannut, tai ainakin laantunut huomattavasti, mutta enpä muista, milloin olisi ollut näin karsea ja kuluttava vuoden alku. Me vanhemmat olemme kasvaneet kiinni tähän kotiin ja näihin lapsiin tavalla, joka ei tunnu hyvältä. Olemme hoivanneet ja hoivanneet, kantaneet ja kannatelleet niin maan perkeleesti, että tältä vuodelta loppui happi jo tammikuun puolella. Kaikki huokoisuus on loistanut poissaolollaan ja se on ollut ehkä vaikeinta kestää. Kun tulee sellainen tunne, että on voimaton kaiken edessä, että ei voi valita, pitää vain jaksaa.
Terveenä olo tuntuu taivaalliselta ja samalla tautikierteen jälkijäristyksissä siltä, että milloin tahansa seuraava meteoriitti eli streptokokki, noro, tavallinen flunssa, korvatulehdus tai influenssa voi iskeä varoittamatta kanveesiin koko perheen yksi kerrallaan. Jokainen aivastus saa kylmän kauhun valahtamaan vatsan pohjalle ja nenää niiskuttavan lapsen edessä tekee mieli vain voimattomana sulkea silmät. Luulen, että tämän vuoden aikana olen ollut vähemmän töissä mitä sairauslomalla tai tilapäisellä hoitovapaalla.
Nyt kun talvinen uni alkaa vähän keventyä ja silmäni siristellen avautua, huomaan, että aurinko paistaa. Kuulen lintujen laulua. Päivä on pidentynyt puolella! Olen ehtinyt balettiin, päässyt lenkille. Olemme vuorotellen yrittäneet antaa toisillemme aikaa ja tilaa siellä, missä se on mahdollista, mutta samalla muistan hyvin elävästi koko kehossa sen yksinäisen epätoivon tunteen eräältä kuluneen vuoden arkiaamulta kun puolisolla oli esikoisen (jo kerran aiemmin siirretyn) siedätyshoidon kanssa yhtä aikaa puoli vuotta odotettu hammaslääkäriaika ja pienin sairastui edellisenä iltana eikä tietenkään ollut hoitokuntoinen.
Eniten kaipaan arkeen huokoisuutta, hengittävyyttä. Olen loputtoman kiitollinen niistä yökyläilyistä, joita ajomatkan päässä asuvat isovanhemmat mahdollistavat aika ajoin viikonloppuisin (tietysti on sanomattakin selvää, että tauti-infernon pyörteissä kaikki tämä tällainen on ollut tauolla), mutta eniten arkemme kaipaa happea sinne tänne ja tuonne. Pieniä pätkiä, hapettumisen hetkiä. Sitä, että joskus voisi siivota rauhassa. Että ehkä kaikki ei olisikaan vain meidän kannettavana, vaan joku toinen voisi napata hetken sieltä täältä vapauttaen tilaa ja voimavaroja. Että me aikuiset voisimme mennä vaikka yhdessä lenkille tai elokuviin. Että se ei olisi aina automaattisesti toinen meistä, vaan joskus voisi olla joku muukin.
Olemme eläneet koko lapsiperheajan juuri tällaista elämää, emme ole kokeneet muunlaista, vaikka vähän kivuliaasti tottakai tiedämme, että toisinkin voisi olla. Kun asumme eri paikkakunnalla mitä perheemme tukiverkot, olemme pääasiassa toinen toisemme varassa. Voin sanoa käsi sydämellä, että osaamme tämän aika hyvin ja samaan hengenvetoon totean, että välillä se tuntuu aika raskaalta.
Rakastan arkea ja mielestäni arkisuus on ihaninta, ihmisen ja perheen parasta aikaa. Tämä alkuvuosi on kuitenkin osoittanut, että sen huomaamiseksi voimavarojen on oltava plussan puolella. Ja kun niin ei ole, sitä huomaa ajattelevansa kateellisena Korkeasaaren karhuja ja toivovansa, että ehkä aurinko herättää viimein minutkin tähän vuoteen, auttaa ottamaan siitä kaksin käsin kiinni. Elelemään, ei vain selviämään.
