Mennyt ja tuleva 1/2

Vuonna 2016

- sain valmiiksi tavallaan toisen lapseni, opinnäytetyön. Synnytys oli yhtä pitkä ja tuskallinen kuin ensimmäisenkin kohdalla. Hienoinen pettymys annettuun tukeen ja ohjaukseen opetti, että silloin kun on oikeasti korjattavaa, suu kannattaisi avata.

- Suoritin viimeisen harjoitteluni, ja se oli maailman paras, innostavin ja opettavaisin.
- Valmistuin!
- Pakkasimme Seinäjoki-elämämme (vihdoin), ja muutimme Kokkolaan. Edelleen tuntuu parhaimmalta ratkaisulta ikinä ja tämä koti todella tuntuu kodilta. Täällä on ihana lämpö ja tunnelma, menneen ajan henkikin, sielu. Se tuntuu hyvältä.
- Jukka aloitti opinnot.
- Väinö aloitti hoidon.

- Olin töissä, en ole töissä, haen töitä. Tunteita laidasta laitaan! Voin kertoa, että te-toimiston asiakaspalvelijan kommentti Kokkolan omista sosionomeista (vrt SeAMK:sta valmistunut) ei paljoa lohduttanut.
- Kuluneena vuonna meille on auennut ihan uudenlainen elämä, ja se on ihanaa. Se elämä on sellainen, että yhtäkkiä keskellä viikkoa isäni saattaa koputtaa oveen ja tulla syömään ja leikkimään Väinön kanssa. Sellainen, että kodistamme ajaa kaikkiin mummoloihin alle tunnin matkan verran. Sellainen, että voimme saada lapsenvahdin illaksi, eikä tarvitse murehtia pitkää matkaa. Kesällä Väinö halusi itse lähteä mummun ja pappan mukana yökylään. On tunne siitä, että suurin osa rakkaista on todella lähellä.

- Kipsi-case tapahtui, ja tapahtuu edelleen.
- Tilasin vihdoin unelmalakanat. Tai toiset niistä, pellavaiset odottavat lihavampaa tilipussia.
- Ai niin, melkein unohdin! Korvatulehdukset, liki kymmenen antibioottikuuria, tärykalvon puhkaisu ja muut jutut aiheuttivat sen, että nykyään voin mennä hammaslääkäriin vailla sen suurempia paniikkeja, mutta korvalääkäriin meno vähän itkettää ja oksettaa. Olemme naureskelleet, että olipa hyvä kun muutimme näin lähelle sairaalaa.
- Vuonna 2016 ymmärsin, että en halua työelämää ja sitten muuta elämää siihen sivuun. Haluan yhden, mahtavan elämän. En tahdo tehdä työtä siksi, että tulisi viikonloppu. En tahdo mennä töihin laskeakseni tunteja siihen, että pääsen kotiin. Ja kyllä kyllä, tiedän, että kaikille tulee sellaisia päiviä välillä. Mutta on hirveän suuri ero siinä, onko töihin kiva mennä vai eikö ole. Sanonpa vain.

- Olen joogannut, käynyt lenkillä, istunut sohvalla ja miettinyt, että pitäisi tehdä jompaakumpaa edellä luetelluista. Kadehtinut urheilijamiehen sisäistä paloa ja ihmetellyt omaa välinpitämättömyyttä asian suhteen. Kipinä on edelleen kadoksissa ja metsästys jatkuu.
- Olemme riidelleet enemmän kuin koskaan ennen, mutta samalla olemme tarponeet kaikenlaisten muutosten läpi enemmän yhdessä kuin koskaan ennen. Tämän vuoden stressipisteet ovat olleet aika korkealla, toivon, että ensi vuodesta tulisi vähän seesteisempi, tasaisempi, ennalta-arvattavampi.
- Olen ihmetellyt, että jos ei olisi ollut tätä kaikkea aikaa. Aikaa selvitellä mieltä, totutella uuteen, hakea uusia lähestymiskulmia, keskittyä arkeen ja sen sujumiseen, opetella yhdessä uutta.. Mitenkäs sitten olisi käynyt? Loppujen lopuksi ja ehdottomasti: onneksi näin.