tiistai 13. joulukuuta 2016

Urheilijan vaimo

Muistan, kuinka joskus kymmenen ikävuoden tienoilla löin mahtipontisesti nyrkkiä pöytään ja totesin, että en koskaan ota miehekseni urheilijaa. Mistä moinen ajatus on mieleen juolahtanut, sitä en tiedä. No, urheilijan sain. Mitä se tarkoittaa? Eri aikoina eri asioita, se on selvää. (Nyt tämän kipsiajan aikana sitä on pysähtynyt huomaamaan, että ei se urheilija välttämättä tarkoita SM-tasolla pelaavaa, ammatikseen pelaavaa tai mitaleita kahmivaa ja kaiken muun elämän sivuun laittavaa. Se on mielentila, elinikäinen diagnoosi ja suuri osa identiteettiä.) Olen tehnyt muun muassa seuraavanlaisia huomioita:

- Kun käsky käy, mentävä on. Muistan vieläkin hyvin elävästi kun Jukalle soitettiin Seinäjoelta, että tuletko. Se kesä oli minulla kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välinen. Olimme seurustelleet muutaman kuukauden. Vuosi reissattiin ja sitten muutettiin. Aika hurjaa, kun näin jälkikäteen ajattelee! Äidin mielestä taisi olla hurjaa jo silloin. Kahdeksan vuotta vierähti Seinäjoella.
- Vaikka asuimme Seinäjoella, Jukka pelasi noina vuosina myös Uudessakaarlepyyssä (treenimatka n. 100km per sivu) ja Toholammilla (matka 150km).
- Aika ennen lasta oli sellaista, että meidän elämämme määräsi hyvin pitkälti salibandy. Se saneli ehdot. Ensimmäisenä kalenteriin merkittiin treenit ja pelit, loppuaika (jos sitä jäi) käytettiin sitten johonkin muuhun, yleensä lepoon. Tein paljon asioita yksin ja olin paljon yksin kotona, miehestä näkyi hännänpää. Viikonloput vietettiin hallilla tai tulospalvelun äärellä, aika paljon myös reissailin Toholammille. Kohtalotovereita kuitenkin löytyi koko penkillinen, ja vaimojen varjosaunaillat olivat huippuja! 
- Muistan, kun ymmärsin, että jos haluan ymmärtää, mitä mieheni tekee tai ajattelee suurimman osan valveillaoloajastaan, on minunkin osallistuttava. En tiennyt ennen Jukkaa salibandysta oikeastaan mitään. Nyt puhun ihan sujuvasti ja mielelläni säbää. 
- Tiedän, miltä tuntuu oksentaa jännityksestä ennen ratkaisevaa finaalia. 
- Tiedän, miltä tuntuu kyynelten läpi nähdä, kuinka viimeiset sekunnit kuluvat loppuun kellotaululta ja ymmärtää, että joukkue ei voittanut mestaruutta, ja että tämä oli joidenkin viimeinen mahdollisuus siihen. 
- Tiedän, miltä tuntuu kyynelten läpi nähdä, kuinka viimeiset sekunnit kuluvat loppuun kellotaululta ja ymmärtää, että kentällä tuulettavista suomenmestareista yksi on mieheni. 
- Treenivaatteet ja etikka rakastavat toisiaan.
- En voi luultavasti enää kertaakaan syödä kanapastaa. Yliannostus nimittäin.
- Muistan miltä tuntui, kun vihdoin pääsimme sairaalasta kotiin vauvan kanssa. Jukka vaihtoi kamat ja lähti treeneihin melkein samalla ovenavauksella.
- Muistan, kuinka en enää jaksanut olla käytännössä yksin vauvan kanssa ja selkä seinää vasten jouduttuaan Jukka irtisanoutui vaikituisesta työstään, jotta voisi jatkaa pelaamista ja sitten seuraavissa neuvotteluissa sopimusta ei enää jatkettukaan. 
- Kaikista joukkueista ja kaikista kausista olen eniten ylpein siitä, että Jukka pelaa ja valmentaa nyt lampilla. Tämä on minun (uskoakseni uskallan sanoa, että "meidän") maailmassa asia, joka painii ihan eri sarjassa. Koti on aina koti.
- Lapsemme sai ensimmäisen mailansa alle puolen vuoden iässä. 
- Olen tottunut siihen, että kun pääsemme kahdestaan jonnekin ja teemme diilin, että nyt ei puhuta urheilusta, tulee hyvin hiljaista. 
- En ymmärrä, mutta tiedostan, että armas aviomieheni muistaa tarkalleen vaparikuvion ensimmäisiltä pelivuosiltaan, mutta ei kaikkia asioita kauppalistalta, vaikka ne kaikki asiat lukevat siinä lapussa.



- On ollut vaikea opetelle raivaamaan tilaa myös omille unelmille, kun on joitakin vuosia elänyt niin paljon ja vahvasti toisen ehdoilla. Se on ollut tietoinen valinta, mutta uuden mallin oppiminen on välillä vaikeaa kummallekin ja ehkä myös osalle lähipiiriäkin. Nyt tässä perheessä on kaksi aikuista, joilla on aivan täysin tasavertaiset mahdollisuudet rimpuilla omia tavoitteitaan ja unelmiaan kohti, eivätkä ne liity pelkästään urheiluun (krhm, siis Jukan kohdalla, minun kohdallani puhutaan suurella todennäköisyydellä jostain muusta). 
- Muistan, kuinka hankalaa oli välillä selittää arkeamme jollekin täysin ulkopuoliselle. Niitä sellaisia juttuja, että yksi vapaa viikonloppu puoleen vuoteen, miehen viettämä hereilläoloaika minun ja vauvan kanssa 45 minuuttia per päivä.. Enää en itsekään ymmärtäisi. 
- Kuusi viikkoa kipsin kanssa aiheuttaa epämääräistä levottomuutta, poikkeuksellisia olemassaolon kriisejä, nostaa terveen elämän arvostusta ja saa kuulemma myös kaipaamaan saunaa. 
- Yhteisöllisyys, se tunnelma, joka hallilla vallitsee. Olemme äärimmäisen onnekkaita, että lapsemme saa kasvaa sellaisen ilmapiirin ympäröimänä. 
- Unissaan tuulettava mies on ihan perussettiä, joskus mätkähtää käsi naamaan, joskus tulee polvesta kylkeen. 
- Olemme ehdottomasti kotoilijoita. Silloin, kun on vapaata, ei tee mieli lähteä minnekään. Arki-ilta, jolloin kaikki ovat kotona, on ihan mieletöntä luksusta, jota onneksi osaa arvostaa. Nyt näitä iltoja on toki enemmän, mutta niin lapsiperheessä saa ollakin. 



Joskus erehdyn lähtemään mukaan lenkille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti