Aina näin joulun aikaan tulee mieleen muistoja ajalta, jolloin näin ei todellakaan ollut.
On aika ennen ja aika jälkeen. Sanotaan, että ihmisen pitää muuttu selviytyäkseen. Luulen, että sen olen tehnyt. Tiedän oikeastaan. Olisi jopa surullista, jos näin ei olisi. En olisi se, joka tänään olen.
Kun kaikki on hyvin, on varaa tehdä asioita, jotka vaativat. Vaativat ja vetävät voimat ehkä hetkeksi miinukselle. Tuntuvat epämukavilta, saavat ponnistelemaan ja venyttämään rajoja.
Kun kaikki ei ole hyvin, kaikki voimat menevät siihen, että tekee tavallisia asioita, ei mitään ylimääräistä. Koska ne tavallisetkin asiat tuntuvat vuoren kokoisilta. Itseluottamus on ehkä nollassa, usko omiin kykyihin on olematonta, eikä luottamusta löydy.
On niin hyvä huomata, että nyt pystyn. Uskon taas, että osaan, tai voin opetella. Uskallan. En pelkää epäonnistumista. En näe tai kuule pelkästään moitetta toisen katseessa (joka oikeasti on ollut vain heijastus omastani).
Yhtenä päivänä sitä herää huomaamaan, että ajattelee vaikeiden aikojen olleen, silloin joskus. Ne ajat ovat takana päin, mennyttä. Aina osana elämän polkua, mutta nyt takana päin.
Nyt aika on eri, ja se on hienoa se.
