♥ kävi niin, että menin nukkumaan hyvissä ajoin kymmenen aikaan ja sitten heräsin viittä vaille kuusi. Mitä tapahtui siinä välissä? Minäpä kerron: minä nukuin. Koko ajan, heräämättä, havahtumatta, läpi yön. Aivan käsittämätöntä. Sitten menin töihin, vaihdoin salasanan vain unohtaakseni sen välittömästi vaihdon jälkeen. Viimeksi kokonaisen nukutun yön jälkeen pesin hampaani aviomiehen hammasharjalla, sekoilun määrä taitaa siis olla vakio!
♥ Valeäiti eli Hanne Kettunen kirjoitti auki aivan loistavan tarkkanäköisesti ja viiltävän osuvasti siitä, kuinka kontrolliin taipuvaiselle henkilölle perhe-elämä voi olla aika - tai no, helvetin rankkaa. Se on rankkaa jo silloinkin kun kaikki on hyvin, puhumattakaan siitä, jos päällä keikkuu synnytyksen jälkeinen masennus tai muu uupumus.
On aina yhtä hätkähdyttävä kokemus lukea jonkun toisen kirjoittamia ajatuksia ja samaistua niihin täysin. Saada sanoja ja hahmoja asioille, jotka ovat olleet olemassa, mutta epämääräisinä möykkyinä, ulottuvilla, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Kokemus on myös hurjan huojentava, en ole yksin.
♥ valon määrä! Olettehan huomanneet? Luulen kasvaneeni pituutta kymmenen senttiä, ryhti on suoristunut ja hymy on herkemmässä. Aiemmin olen sanonut, että pimeys ei vaikuta, mutta nyt syön sanani. Kulunut talvi musersi pimeydellään ihan eri tavalla kuin mikään edeltäjänsä. Pimeys tunkeutui joka soluun, yritti lamaannuttaa ja vaivuttaa siihen uskoon, että se on tullut jäädäkseen.
Mutta voi onneksi, pikkuhiljaa työpaikan ikkunaseinältä alkoi pilkistää vastapäisen talon takaa aurinko. Aluksi se vain kurkisti, mutta nyt viihtyy jo selvästi pidempään ja on kivunnut korkeammalle katon ylle. Aivan kuin elämä palaisi hiljalleen suoniin, silmät avautuisivat enemmän ja mielen rattaat liikkuisivat nopeammin, ketterämmin. Aurinko, olet tervetullut!
