Jos voisin, menisin Tallinnan. Hyppäisin laivaan ja lähtisin. Katsoisin kaiteen yli kuohuvaa mereen ja selvittäisin olemisen takkuja. Hengittäisin niin syvään, että se melkein sattuu. En puhuisi kenellekään tai mitään, loppumatkasta saattaisin hymyillä, salaa ja pienesti, mutta kuitenkin lämpimin ajatuksin. Mutta vasta loppumatkasta.
Aina välillä menen takkuun. Silloin kieli ei käänny, eikä lauseita muodostu. Tuijotan seinää enkä saa selvää mistään, vähiten itsestäni. Kaikki kärsivällisyys minussa katoaa, eikä sytytyslankaa edes ole. Takakireä ja hymytön, sellainen, jona vähiten itsestäni pidän.
En lähtenyt Tallinnan, nukuin päiväunet. Yleensä en nuku päivisin, mutta kun nukun, herään vasta puoli kahdeksalta. Heräsin melko tyytyväisenä siihen, että hetken olin poissa tekemässä sitä, mitä kipeimmin täytyikin tehdä. Joku mutka saattoi jopa hieman suoristua.
Päiväunet ovat ensiapua, huomenna teen jotain muuta. Menen kirjastoon, juoksen tai kirjoitan. Katson kauaksi, vähän taakse ja kun taas jaksan, myös rinnalle. Jukka tuli takaisin Helsingistä mukanaan uusi tukka ja sertifikaatti, olin ylpeä. Väsynyt ja takussa, mutta niin ylpeä. Kun tuuli taas kääntyy, lupaan, että juhlitaan.
