Tuntuu hassulta sanoa, että olen ollut vähän väsynyt. Juhlin pian vuosipäivää töissä, kokonainen vuosi takana. Aika on kulunut hiljaa hujahtaen, varkain. Tuntuu, että olisin ollut tässä työssä jo paljon pidempään, mutta samalla, kesän hiipiessä toimistolle mieleen palaavat ensimmäiset päivät ja mietin, että olivatko ne eilen?
Mutta se väsymys. Vaikka työ on tavallaan paljon kevyempää kuin moni muu oman alan työ voisi olla, on se silti työtä. Ja sitä työtä olen tehnyt aika paljon vuoden aikana. En ollut syyslomalla, en talvilomalla. Useampana viikonloppuna ja pyhänä on työpaikan ovi auennut ja olen näpytellyt ylitöitä. Huomaan, että tämä kaikki alkaa tuntua nyt. Ei aiemmin, vaan juuri nyt.
Kulunut viikonloppu latasi akkuja, tasasi hengitystä ja sai värisevän sielun rauhoittumaan. Olin vain. Jätimme jopa vuosittaiset äitienpäivän kyläilyt väliin, onnittelin rakkaita puhelimitse ja vietimme ihanan, ensimmäisen oman perheen juhlapäivän.
Ja kuinka ollakaan, kuin tilauksesta, kesä saapui kaupunkiin. Kuin varkain, mutta täydellä voimalla räjäyttäen aavistuksen virhertävän luonnon näyttämään, että täältä tullaan, katsokaa tätä voimaa, katsokaa tätä lupausta tulevasta. Lämpö säteili vielä iltaisinkin niin, että kaivoimme itkuhälyttimet esiin ja painuimme kirjoinemme terassille lapsen mentyä nukkumaan. Lasissa oli vaaleanpunaista viiniä ja mieli kevyt, kevyempi kuin pitkään aikaan.
Kun kesä saapui vähän yllättäen, ei tarvinnut miettiä, mitä kaikkea kesällä pitäisi tehdä. Tuntea syyllisyyttä jokaisesta sisällä vietetystä hetkestä tai listata aktiviteetteja. Me vain olimme, ja teimme mitä huvitti tehdä. Vailla sen suurempia suunnitelmia, ja se oli ihanaa!
Huomenna on maanantai, eikä sekään tunnu kovin pahalta, työ on nimittäin edelleen kivaa. Ja työkaverit, ihan parhaita. Elämä on hyvää, ja se ajatus on pysähtymisen jälkeen jälleen paljon kirkkaampana mielessä.
