maanantai 22. lokakuuta 2018

Hetki hyllyllä

Hetki hyllyllä, blogi ja minäkin.


Kesän jälkeen raskas väsymys ja kaiken kaatava uupumus iskivät kiinni jokaiseen soluun ja huokoseen, tekivät olon inhottavaksi ja mielen hitaaksi. Tunne oli kokonaisvaltainen ja kaiken nielevä. Vain välttämätön onnistui, ja sekin ponnistellen. Olin huomannut oudot tuntemukset jo aiemmin, ensimmäiset merkit ehkä joulun jälkeen, alkuvuodesta. Huimaus, korkea leposyke ja päivisin niin painavat, mutta iltaisin vallan levottomat jalat. Silmien takana vilkkuvat tähdet, mustuva maisema seisomaan noustessa. Horjahtavat askeleet ja seinästä tukea haparoiva käsi. Pamppaileva sydän ja jalat, joiden kantavuuteen ei aina ollut luottamista.

Aloin muistuttaa sitä versiota itsestäni, joka olin kun työntelin vastasyntynyttä vaunuissa sata metriä ja jouduin palaamaan kotiin siitä syystä, että en yksinkertaisesti jaksanut pidemmälle. Tällä kertaa en vain oikein ymmärtänyt heti, mistä oli kyse. Tunsin vain suurta huonommuutta siitä, kun en jaksa. 

Mielikin painui maahan. Kaikkihan oli hyvin, miten ihmeessä ihminen silti saattoi olla niin voimaton, saamaton ja väsynyt? Mieli pään sisällä huusi: katso ympärillesi! Muutkin pystyvät, he eivät väsy eivätkä valita. Katso, kuinka reippaasti he käyvät kaupassa, lenkillä ja puistossa lasten kanssa, pitävät huolta ihmisistä ympärillään ja tekevät työnsä.

Minä vain valuin, väsyin ja valuin lisää. Ihmettelin lamaantuneena, että miten tässä näin kävi: onko tämä kaikki totta? Kuvittelenko? Onko olo aina tämmöinen, olenko minä oikeasti tämä: mistään innostumaton, mieleltäni kuin suossa harmaiden ajatusten kanssa. Toistuuko kaikki jo taakse jätetty, muuttuuko harmaa mustaksi?

En tiedä mitä tapahtui, se oli ehkä joku keskustelu, tekstinpätkä tai päiväkirja. Mutta jokin onneksi herätti, ja aloin ymmärtää: kaikki on oikeasti hyvin, mutta jokin on nyt vialla. Tässä hetkessä ja elämäntilanteessa tämä olo ei ole normaali. Hämmästyttävää, kuinka kauan asian hoksaamisessa kesti! Oireet hiipivät kuitenkin niin pikkuhiljaa, että ne ikäänkuin asettuvat huomaamatta paikoileen ja muuttivat normaalia niin hitaasti, että en huomannut muutosta ennen kuin pohja kolahti.

Marssin lopulta lääkäriin ja sain reilun kehotuksen ryhtyä rautakuurille. Kolme kuukautta alkuun, sitten kontrolli ja ohjeet jatkoa varten. Olen aivan hurjan helpottunut! Niin helpottunut, että en oikein tiedä, miten tätä kuvailisi. Syy on nyt paperilla, silmieni edessä. Tiedän, että en kuvitellut. Ymmärrän, että kaikki todella on hyvin, se on vain peittynyt kaiken tämän alle.

Huh, että sellaista! Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä täällä, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa. Jospa joku rauta-arvojen kanssa kamppaileva voi samaistua tai ehkä joku hoksaa, että olisi hyvä hetki käydä verikokeissa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti