Joskus sitä ahmii, oikein hotkimalla hotkii niin kuin nälkä ei koskaan loppuisi. Ei malta laskea käsistään, ottaa mukaansa kaikkialle eikä juuri näe tai kuule muuta. Ja jos on edes kaksi kokonaista minuuttia tyhjää aikaa, jatkaa siitä mihin hetki sitten jäi.
Näinä hetkinä pesen iltaisin hampaani kirja toisessa kädessä. Huomaamattaan sitä saattaa harjata kuusi minuuttia kahden sijaan. Kun kävelen sänkyä kohti, luen matkalla samalla ovenkarmeja toisella kädellä tunnustellen.
Vieressäni puoliso alkaa nukkua, toteaa ennen nukahtamistaan, että lukemisestani tulee turvallinen olo, eikä yövalo haittaa. Jatkan lukemista, enhän voi muuta.
Vaihdan asentoa, hieron särkeviä silmiä ja päätän lukea loppuun. En malta lopettaa. Kun kannet painuvat valmiina kiinni, pidän aina pienen hiljaisen hetken. Tunnustelen ja annan lopulle tilaa ennen mitään muuta. Lasken kirjan kädestäni lattialle sängyn viereen, aina etukansi lattiaa kohti (en pidä tuijottavista silmistä edes nukkuessani).
Sitten katson kelloa: puoli kaksi! Puoli kaksi yöllä! Kello herättää aamulla kuudelta. Tiedän sen jo nyt, aamulla on kirjadarra. Mutta ehkä tämäkin ilta oli sen arvoista.
