Oletko sinut?

Mielenterveysviikon 2016 teema on: Oletko sinut?

Teema liittyy Mielenterveyspoolin yhteiseen samannimiseen kampanjaan, joka alkaa kansainvälisenä suvaitsevaisuuden päivänä 16.11.2016 ja jatkuu mielenterveysviikon loppuun eli 27.11. saakka.

Teeman ja kampanjan tarkoituksena on kehottaa ihmisiä pohtimaan kysymystä: Oletko sinut erilaisuuden kanssa? Kyse voi olla joko omasta tai muiden erilaisuudesta. Teeman ja mielenterveysviikon laajempi tavoite on vaikuttaa siihen, että mielenterveyden ongelmiin liittyvät stigmat vähenisivät yhteiskunnassa. (Mielenterveyden keskusliitto)

Tänä vuonna Mielenterveysviikko pysäytti, teema on erinomainen! Jokaisen meidän tulisi miettiä, miten kohtaamme erilaisuutta, omaamme tai muiden. Erityisen tärkeää se on heille, jotka ammateissaan kohtaavat mielenterveytensä kanssa kamppailevia, mutta ehdottomasti myös muille. Luulenpa, että aika harvassa ovat sellaiset henkilöt, joita mielenterveyden ongelmat eivät kosketa millään tavalla. Jos ongelmia ei omalle kohdalle satu, luultavasti läheisistä löytyy joku, joka ongelmien kanssa kamppailee. Kuinka suhtaudumme? Osaammeko kohdata, tai ennemmin: uskallammeko kohdata? 

Teema sai minut pohtimaan, että olenko. Olenko oikeasti sinut kaiken sen horjumisen ja rämpimisen kanssa? 

Nyt ja tässä hetkessä voin sanoa olevani. Mutta näin ei ole ollut kovin pitkään. Eikä tämä olo ole pysyvä, aina samanlainen päivästä toiseen. On aikoja ja hetkiä, jolloin en ole yhtään sinut. Niinä hetkinä, kun joku ihmettelee mielipidekirjoituksissa lehtien palstoilla tai keskustelun lomassa, että miten jotkut äidit eivät jaksa, uupuvat ja nuupahtavat. Kadottavat hymyn, itkevät suljetun vessan oven takana ja toivovat, että yö tulisi pian, pääsisi nukkumaan. Niinä hetkinä horjun taas, epäilys astuu mieleen yrittäen tehdä sinne pesää. Mutta sitten, kun hengitän ja saan jalat tukevammalle maalle, olen taas varmempi. Jopa ylpeä:olin siellä, ja selvisin! 

Ajattelen, että tämä ihmettelijöiden ja epäilijöiden joukko on sellainen tuulimyllykylä. Kuinka jo valmiiksi asenteensa valinneelle voi kertoa, että se olisit voinut olla myös sinä? Tai paras ystäväsi, siskosi, oma äitisi. Ihminen, joka ei ymmärrä erilaisuutta, sitä, että jokainen jaksaa eri verran, kuormittuu erilaisista asioista, kantaa erilaisia lasteja ja taakkoja ja osaa näistä vielä niin näkymättömissä, että tuskin itsekään niistä tietävät, ei voi asennettaan muuttamatta ymmärtää mielen haurautta. Sitä, että joskus sen keikahtamiseen tarvitaan vain yksi pieni murunen lisää jo valmiiksi raskaaseen kuormaan, tai joskus tyhjä reki täyttyy hetkessä, salamana ja yllättäen. 

Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella, sanotaan. Mutta minä olen päättänyt omalta osaltani yrittää. Uskon, että kielteisten, tuomitsevien ja silmänsä sulkevien asenteiden taustalla on paljon muutakin kuin ymmärtämättömyyttä. Siellä on pelkoa, haavoittuvaisuutta ja epävarmuutta. Tietämättömyyttäkin ehkä. Onhan se hurja ajatus, että elämässä voi tulla vastaan mitä vain. En minäkään ajatellut, että silloin kun ihmisen ajatellaan olevan onnellisimmillaan, en sitä olisikaan. Ja kyllähän se pelottaa. Tuntematon pelottaa tai jännittää aina. 

Toivon, että kertomalla omaa tarinaa, puhumalla avoimesti ja vastaamalla kysymyksiin, tuntematonta olisi vähän vähemmän. Eikä sitten tarvisi niin pelätä, kiertää kaukaa tai katsoa toisaalle. Ymmärtää ehkä, että ei toisen kenkiin astuminen tarkoita sitä, että kuvittelee itsensä samaan tilanteeseen ja sitten hämmästelee, että en minä tuossa tilanteessa tuolla tavalla masentuisi, vaan sitä, että miettii, miltä minusta tuntuisi tuntea tuolla tavalla.

(Tästä pääsee kurkkaamaan muita tekstejä aiheeseen liittyen, samoin tuolta sivupalkin sjm-tunnisteesta)

Vauva-lehden juttu luettavissa

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Tulin vain kaiken hälinän keskellä nopeasti ilmoittamaan, että meidän perheen alkutaipaleesta kertova, joulukuun Vauva-lehdessä ilmestynyt juttu on nyt nettiversiona luettavissa täällä.

Edelleen saamamme positiivisten ja kannustavien kommenttien määrä yllättää, aivan uskomatonta! Olemme kaikista niistä kovin kiitollisia. Ne vain vahvistavat sitä ajatusta, joka meillä oli tähän ryhtyessämme: näistä asioista täytyy ehdottomasti puhua enemmän. Ajattelin silloin, että jos edes yhden ihmisen olo helpottuu, kannatti kertoa. Tavoite on saavutettu ja näin jäkikäteen voin todeta, että kyllä todellakin ja aivan ehdottomasti kannatti uskaltaa. Ja uskallusta todella tarvittiin.

We made it! 

Mitä näet toisen silmistä?

Aikana, jolloin voin huonosti, minun oli todella vaikea kohdata ihmisiä silmästä silmään. Silmiin katsomisen vaikeus hankaloitti kanssakäymistä aika paljon. Kun ei voi katsoa keskustelukumppania silmiin pitkään, vaan vain vilkaisee. Kun kaupungilla tekee mitä tahansa, että kukaan ei huomaisi tervehtiä. Kun tuntuu helpommalta painaa katseensa maahan.

Hankaluuden huomasi tässäkin asiassa vasta sitten, kun se alkoi helpottamaan. Ymmärsin, että pelkäsin sitä, mitä niissä silmissä näkyisi. Ihminenhän peilaa itseään toisten ihmisten katseesta. Hyväksyntä, rakkaus ja luottamus, ilokin. Niitä me haluamme nähdä. Siinä tilanteessa kun itse kuvittelee olevansa kertakaikkisen kelvoton, ei kestä sitä mahdollisuutta, että se sama tuomio tulisi myös toisen katseesta.

Tämä päättely liippaa lähteltä myös selitystä siitä, miksi en kertonut aiemmin. Miksi en hakenut apua nopeammin oman tilanteeni tajuttuani. Ensinnäkin, uskon täysin siihen, että ihminen hakee apua vasta sitten kun on siihen valmis. Minulla tuo tarvittava aika oli vuosi. Kun kriisi on päällä, kaikki voimat menevät selviytymiseen ja pärjäämiseen, kaikkein välttämättömimpään. Enempään ei yksinkertaisesti ole antaa mitään, ei voimia, ei palaakaan itsestä.

Kun tilanne rauhoittuu ja on on niin sanotusti selvemmillä vesillä , alkaa mieli prosessoida kokemaansa. Pikkuhiljaa mieli päästää pintaan asioita, jotka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Jokainen varmasti on kuullut, että pahasta traumasta kärsivä ihminen ei yksinkertaisesti muista tapahtunutta. Mieli suojelee estämällä muistojen pääsyn tietoisuuteen. Aika, jonka ihminen tarvitsee valmistuakseen käsittelemään kipeitä asioita, on varmasti kaikella tapaa tapauksesta riippuvainen ja jokaisella yksilöllinen. Uskoisin, että muistojen pakottaminen tai avun tuputtamienn liian aikaisin on enemmän haitallista mitä hyödyllistä. Ihmisen mieli kyllä tekee työnsä kun on sen aika.

Samaan tapaan tiesin hetken, jolloin pystyin kertomaan siitä, mitä meidän elämässämme oli tapahtunut. Hetki, jolloin kaikki oli sekaisin ja ylösalaisin, olisi ollut liian vaikea ottaa vastaan esimerkiksi myötätuntoa. Uskon, että se olisi kaikessa hyvyydessään ollut liian musertavaa. Kun aika oli kypsä ja omat jalat hieman tukevammalla maaperällä, pystyin hyvin ottamaan vastaan saamaamme myötätuntoa, vastaamaan kysymyksiin ja päättämään, että tästä asiasta en aio vaieta. Olkoon se sitten äitimyytin murtamista, ihmisyyden esiin tuomista äitiydenkin osalta tai vain toivoa siitä, että jonkun toisen olo tämän myötä helpottaisi, näistä asioista t ä y t y y puhua enemmän.

Ei riitä, että on olemassa keinoja seuloa esimerkiksi erilaisin lomakkein äidin mielialaa. Ei riitä, että on olemassa auttamisen keinoja ja menetelmiä. Palveluiden piirissä täytyy olla henkilöitä, jotka tavoittavat äitejä siten ja siinä kohdassa, että he omalla toiminnallaan mahdollistavat rehelliset vastaukset vailla pelkoa. Ennen kaikkea tarvitaan oikeaa ja kokemusperäistä tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun asiasta tehdään näkyvä siten, että oikeat ihmiset kertovat kokemuksistaan, eikä turvauduta pelkästään teoreettisiin kuvauksiin, kynnys hakea apua laskee varmasti. Kun jokainen äiti ymmärtäisi, että ei ole ainoa. Että se voi tapahtua kenelle tahansa.

Opiskelua, salibandya ja perhe-elämää

Kuinka usein sitä kuuleekaan ihmisten pohtivan mahdollisia lapsihaaveitaan siitä näkökulmasta, että pitää olla aika paljon kaikenlaista ennen kuin "lapsi saa tulla". Opinnon suoritettu, perheauto ja autolaina, vaikituinen työpaikka sekä omistusasunto, mielellään omakotitalo. Aivan kuin nämä asiat takaisivat sen, että lapsen kanssa sujuu kaikki hyvin ja tulevat vanhemmat ovat valmiita tehtäväänsä.

Yleensä siinä kohtaa kun muut perustelevat vakaan elämäntilanteen tuomia etuja lapsiperheille, minä vähän ihmettelen. Sillä mikä mahdollistaisi oman näköisten ratkaisujen räätälöimisen niin hyvin kuin vähän vähemmän tukala vakaa tilanne? Kun ei ole sidottu lainaan tai työpaikkaan, on vapaus valita. Opinnot joustavat (ryhmätöiden välissä ehtii hyvin käydä oksentamassa) ja olet vastuussa opintojesi etenemisestäsi ainoastaan itsellesi. Sille henkilölle, joka parhaiten tietää rajasi ja samalla myös vointisi.

Tilanteemme oli raskausuutisten aikaan sellainen, että minä opiskelin, Jukka pelasi Salibandyliigaa ja asuimme vuokralla kauniissa kaksiossa. Satunnaisesti armas aviomieheni teki opettajan tai liikunnanohjaajan sijaisuuksia, mutta pääasiassa niska limassa raataminen tapahtui kentällä ja siihen liittyen. Koska unelma. Naimisiin olimme kuitenkin ehtineet edellisenä kesänä, mutta siksi koska halusimme, emme siksi, että niin kuuluu tehdä ennen perheenlisäystä.

Elämäntilanne oli mikä oli ja hyvä niin, lisäksi me toivoimme lasta. Sellaisen saimme, alun pahoinvointeineen, itkukohtauksine ja identiteettikriiseineen kaikkineen. Ja me olemme pärjänneet hyvin. Meillä on kaikki tarvittava. Lisäksi, ja ennen kaikkea, me olemme voineet vapaasti muokata elämäämme ja tehdä siitä omannnäköistä. Olemme voineet tehdä ratkaisuja omista lähtökohdistamme ja meidän näkökulmastamme katsottuna, sellaisia, jotka ovat meidän mielestämme olleet oikea valinta perheellemme.

Opintojen järjestelyssä riitti käynti opinto-ohjaajan luona. Hän kertoi, että tätä tapahtuu jatkuvasti, koska naisvaltaisuus alalla on niin huomattavaa. Samaan hengenvetoon hän totesi, että kaikki järjestyy, ja niin järjestyi. Kerkesin juuri käydä ensimmäisen vuoden loppuun ja sen lisäksi alkukesän ennen äitiyslomalle jäämistä tein kesäopintoja. Viimeiseksi opo huikkasi vielä, että soita tai laita sähköpostia sitten kun tulet takaisin. Ja niin tein, vuoden jälkeen. Kaikki sujui jälleen yhtä hienosti ja vaivattomasti. Välivuoden aikana en tuntenut lainkaan huonoa omaatuntoa poissaolostani, sillä enhän vastaa opiskelustani kenellekään muulle kuin itselleni. Palatessani hyppäsin uuden ryhmän mukaan ongelmitta. Jotkut opiskelevat vauvan kanssa, lastenvaunut käytävällä eivät ole poikkeus, vaan ihan perussettiä.

Jukan asiat mietityttivät. Koska vauva ja muutto isompaan asuntoon oli tulossa, ajattelimme, että työ olisi hyvä juttu. Tuli vakituinen työ ja samalla hommat salibandyn parissa jatkuivat. Vauva syntyi, eikä kuvio toiminut. Kotonakin olisi ollut kiva olla ja sitten kun koko paletti sekä vaimon pää alkoi levitä, (Liki kahden vuoden takaa) oli selvää, että jonkunlaiseen ratkaisuun oli päädyttävä. Kauaa emme miettineet, vaan Jukka irtisanoi itsensä vakituisesta työpaikastaan ja jatkoi liigan parissa viimeiseksi jääneet puoli vuotta. Voin kuvitella kuinka läheiset vetivät henkeä, sillä tilanteemme kokonaisuudessaan ei ollut tuolloin selvillä oikeastaan kenellekään. Käsi sydämellä voin sanoa, että tuo hyppy oli ehdottomasti parasta, mitä olemme päättäneet yhdessä tehdä.

Olimme kumpikin kotona opintojeni jatkamiseen saakka. Mitään muuta en olisi toivonut, enkä usko, että minkään muun avulla olisin päässyt jaloilleni kuitenkin suhteellisen nopeasti. Olen kovin kiitollinen siitä, että meillä oli mahdollisuus päättää asioista perheen näkökulmasta katsottuna, eikä sillä perusteella, että tuleeko laina maksettua ja säilyykö työpaikka. Säästimme itseämme siinä paljolta, luulen. Lisäksi olemme todellakin oppineet säästämään, hahhah!

Raha on asia, josta puhuminen on sipinää ja supinaa, korvien kuumotusta ja poskien punaa. Enimmäkseen aiheen välttelyä. No, en ajattellut nyt sortua mihinkään näistä. Opintotuki, asumislisä, kotihoidon tuki ja lapsilisä, siinä ne. Liigan ja ykkösdivarin aikana myös matkakorvauksia. Opintolainaa jouduimme nostamaan ensimmäistä kertaa ikinä nyt tämän vuoden alussa.

Olemme pärjänneet ja edelleen toistan, meillä on kaikki tarvittava. Välillä on huolettanut hieman enemmän, mutta suurimman osan ajasta on päällä vahva tunne siitä, että aikansa kutakin ja kyllä tämä tästä. Hädän hetkellä onneksi tietää, että meillä on ymmärtäväinen ja auttamaan valmis lähipiiri. Budjetointi, suunnittelu ja kaikkeen varautuminen kuulostaa kai tylsältä, mutta on välttämätöntä. Jos homma ei ole hanskassa niin se ei ole, simple as that. 

Pointti tälle kaikelle sepustukselle lienee se, että ei ole olemassa varmoja ratkaisuja eikä ole olemassa ketään muuta Sinun elämäsi asiantuntijaa kuin Sinä itse. Sieltä, mistä yleensä ajatellaan löytyvän epävarmuutta ja turvattomuutta, voikin löytyä ainekset parhaaseen mahdolliseen. 

Kuva: Anina Broända

Kaiken alla olin minä

Tapasin tänään vanhoja luokkakavereitani. Lounastaessamme puhe kääntyi siihen kuinka kauan kesti äidiksi tulon jälkeen, että pystyi sanoa olevansa oma itsensä. Hetken pohdiskeltuani päädyin siihen, että liki kaksi vuotta. Kaksi vuotta minulta kesti opetella uuden roolin istuttaminen minuun ja saada se sopimaan kaikkiin muihin, solahtamaan joukkoon ilman, että se valtaa kaikkea tilaa peittäen muut minät allensa. Ilman, että sen vähemmälle huomiolle jättäminen saa itkun kurkkuun ja huonon omantunnon jyskyttämään niin että hirvittää.

Onhan se selvää, että vauvan ollessa pieni, on hyvin vähän tilaa olla muutakin kuin äiti, ihan fyysisestikin. Ja sitäpaitsi jos aikaa jää, silloin nukutaan aina kun voidaan, tai tehdään ruokaa pakkaseen valmiiksi annoksiksi pahan päivän varalle (sillä niitä tulee). Ja vasemmalla kädellä siinä sitten yritetään elvyttää  hoitaa parisuhdettakin, Puhua ehkä hetken jostakin muusta kuin irronneesta napatyngästä ja pyykissä olevista imetysliiveistä (katastrofi).

Mutta kaiken sen puklun, imetyshien, väsyneen itkun ja valvottujen öiden alla on kuitenkin koko ajan ollut olemassa ne muut minät. Se nuori nainen joka rakastaa tanssia pöydillä puoli neljältä aamuyöllä ja nauraa räkättää sille kuinka pojat pelaavat typeriä pallopelejä jatkoilla sekä laulavat kovaa ja nuotin vierestä laulua Jari Litmasesta.

Se tyyppi, joka viikonloppuna rakastaisi nukkua puoli kahteen, ottaa kirjan käteen, ehkä syödä jotain ja sitten mennä takaisin sänkyyn lukemaan kunnes ilta koitti ja sai alkaa yöunille. Se, jolle kirjaston tädit sanoivat, että älä lainaa noin monta kun et kerkeä niitä lukea. Kyllä muuten kerkesin.

Se, joka istui tyttöjen kanssa vuoroin saunassa ja vuoroin ulkona loputtomia tunteja puhuen kaikesta mistä ylipäätänsä voi puhua, ja se joka reissasi saman lössin kanssa Mallorcalle juhlimaan lukion loppumista. Se, jonka missiona oli valloittaa kaikki kylän katot kiipeämällä niille ja mielellään ilman tikapuita.

Tottakai ihminen muuttuu. Mutta haluaisin kovasti uskoa, että se on enemmänkin sitä, että vanhan lisäksi saa jotain uutta. Ei niin, että uusi sulkee pois vanhoja asioita. Äitinä oleminen on ihanaa. Mutta ihanaa on myös tunne siitä, että olen saanut itseni takaisin. On nimittäin aika rankkaa olla hukassa sillä tavalla, että ei olekaan kadottanut ketään toista, vaan itsensä.

Liki kahden vuoden takaa

Pian on kulunut kaksi vuotta siitä kun Väinö syntyi kiireellisellä sektiolla tähän maailmaan. Meidän pieni Vääppy! 

Nyt niin iso ja tomera poika, joka sanoo "muumitalo". Kun häneltä kysyy, kuka on levittänyt lelut lattialle, vastaus on lähes poikkeuksetta "pappa" ja sen päälle saamme kuulla maailman ihanimman naurunkiherryksen. Pinaattikeittolusikallisen jälkeen hän sanoo "aijjaijai", sillä se on hänen lempiruokaansa. 

Meidän ihana pieni poikamme. 

Pian on kulunut kaksi vuotta myös siitä, kun aloin voida huonosti. Kaikella tapaa, fyysisesti ja henkisesti. Sosiaalinen elämä oli vain sana vailla merkitystä.

Kaikki voimat katosivat kropastani, tulehdus kuihdutti kehoni ja sai minut tuntemaan itseni niin avuttomaksi. Kun leikkauksen jälkeen yritin nousta ensimmäisen kerran ylös, pyörryin. En jaksanut puhua hengästymättä! En jaksanut kävellä kuin muutaman askeleen kerralla ja sitten oli pakko pysähtyä lepäämään. Suihkussa istuin jakkaralla, sillä en jaksanut seistä niin pitkää aikaa. Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että kukaan ei tiennyt mikä minulla oli. Tulehdusta ei koskaan pystytty paikantamaan, siitä kertoivat ainoastaan korkeat tulehdusarvot ja kuume. Antibiootit eivät tehonneet kovin hyvin, ja se yksi joka auttoi, aiheutti allergisen reaktion. Verta tiputettiin, jotta hemoglobiini nousisi. 

Olimme sairaalassa kaksi viikkoa, sitten pääsimme kotiin vain sen takia, että asuimme niin lähellä sairaalaa. Kotiutumisen jälkeen kävimme reilun viikon ajan antibioottitipassa sairaalalla joka päivä, aamulla ja illalla. Välillä myös labrassa verikokeissa. Koska en pärjännyt yksin näillä reissuilla (pyörtymisvaara, autolla ajo mahdotonta sekä nostokielto) ja imetin Väinöä, meidän täytyi aina pakkautua autoon koko konkkaronkan voimin. 

Verisuonet alkoivat olla niin risat, että kanyylin paikkaa täytyi vaihdella jatkuvasti. Sen laitto oli todella hankalaa, ja liuos tippui välillä todella hitaasti, välillä ei ollenkaan. Käynnit venyivät. Minusta on kuvia kun istun tuolilla "tippahuoneessa" tipassa ja samalla imetän Väinöä. Kasvoilla ei ole väriä lainkaan. 

Vihdoin ruljanssi loppui ja pääsimme käymään ensimmäistä kertaa Toholammilla perheenä. Äitini otti kanyylin pois, en halunnut enää kertaakaan käydä sairaalalla. Hiljalleen opettelin uudestaan syömään, sain vihdoin nukuttua syöttöjen välissä ja jaksoin kävellä hitaita ja lyhyitä vaunulenkkejä välillä leväten. Arki alkoi, Jukka palasi töihin ja reenaamaan. Arki Väinön kanssa kotona sujui omalla painollaan. Olin kuitenkin edelleen väsynyt, eikä energiaa riittänyt mihinkään ylimääräiseen. 

Näin jatkui jouluun asti. Sitten tuli aamu, kun en enää päässyt ylös sängystä. En jaksanut nousta. Aluksi itkin, mutta pian en jaksanut tehdä enää sitäkään. Tuntui ylivoimaiselta ajatukselta jäädä kotiin kahdestaan Väinön kanssa Jukan työpäivän jälkeen hänen treeniensä ajaksi. Pian en voinut kuvitellakaan pärjääväni yksin vauvan kanssa sitä aikaa, joka Jukalla menisi töissä. Ulkona oli kovin pimeää, ja niin oli minun mielessänikin. Tunsin olevani huono, riittämätön ja kertakaikkisen epäonnistunut äitinä ja ihmisenä. Edes yhtä lasta en saanut synnytettyä!

Ratkaisimme tilanteen niin, että Jukka lopetti työt, mutta jatkoi edelleen salibandyn pelaamista. Näin saisin levättyä, eikä minun tarvitsisi olla lähes koko aikaa yksin kuten aiemmin. Nukuin jatkuvasti, Jukka toi Väinön viereeni imetettäväksi. Iltaisin olimme Väinön kanssa kahden, sen verran jaksoin. Muistan kuitenkin, kuinka helpottunut olin aina kun Jukka tuli kotiin. 

Pikkuhiljaa olo alkoi parantua. Aloin olla taas minä. En enää pelännyt hajoavani palasiksi. Aloin kuunnella taas musiikkia. Hymyilin. Päätin alkaa pitämään huolta itsestäni, kuunnella ja kunnioittaa omia rajojani jaksamisen suhteen. 

Päätimme, että jatkan opintoja syksyllä. Jukka jäisi hoitovapaalle ja pelaisi edelleen, mutta koska sopimusta liigajoukkueessa ei jatkettu, pelit jatkuivat ykkösdivarissa. Kävin terapiassa. Katsoin ensimmäistä kertaa kuvia synnytyksestä. Halusin kuulla Jukalta uudelleen ja uudelleen ne hetket, kun hän näki Väinön ensimmäistä kertaa. Katsoimme kuvia, puhuimme ja puhuimme. Vähitellen aloin puhua myös muille, aluksi hiljaa ja varovasti. Kierrellen ja kaarrellen, pelätenkin. 

Nyt en enää pelkää. Haluan kertoa tämän siksi, että jos tämä tavoittaa edes yhden äidin, jolla on paha olla, ja jos tämä antaa vähänkään valoa sinne pimeyteen, kaikella on ollut tarkoitus. 

”Kaikki kääntyy hyväksi, 

kaikki kääntyy hyväksi

 ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”

Juliana Norwichlainen