Introvertin tunnustukset

Onpas jännittävää kirjoittaa tästä asiasta.

Oletin nimittäin hyvin pitkään, että olen ekstrovertti: sujuvasainainen small talkin taitaja, joka saa energiaa toisista ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista. Kas kummaaa, kyse olikin niistä hetkistä, kun virtaa oli tarpeeksi, ei suinkaan pysyvästä olotilasta. Aikana ennen lasta olin todella paljon yksin ja itsekseni yhteisessä kodissamme, koulussakin paljon omissa oloissani. Sosiaaliset tilanteet, hetket ja kohtaamiset antoivat energiaa enemmän kuin veivät sitä, sillä niiden määrä oli aisoissa. Kun tilanne sitten kääntyi päälaelleen, olin kuin kala kuivalla maalla henkeä haukkomassa. Kesti pitkään ymmärtää, missä vika.

Pikkuhiljaa kuitenkin ymmärsin, mistä oli kyse: halusin olla myös yksin. Tai ehkä ennemmin niin, että minun täytyi ja täytyy edelleen saada olla myös yksin. Minäkuvan muutos oli iso, ja on edelleen. Olen paikantanut prosessin alun Seinäjoelle muuttoon, mutta erityisesti lapsen syntymään. Silloin maa alkoi vavahdella, tuttu muuttui vieraaksi ja oli etsittävä uutta, tukevaa maata jalkojen alle. Kun kaikki turha riisuttiin mielen päältä ja jäljelle jäi vain paljasta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä näkemänsä ja oppia elämään sen kanssa. Ennen oli mahdollisuus valita yksinolon ja seuran välillä, elämäntilanteen muututtua valintaa ei enää luonnollisestikaan voinut aina tehdä omia tarpeitaan kuunnellen.

Tälläkin hetkellä kohtaan päivittäin kymmeniä ihmisiä. Kun tulen töistä kotiin, ovella vastassa ovat ne kaikista tärkeimmät ihmiset, joille haluaisi antaa itsestään suurimmat siivut. Usein käy kuitenkin niin, että kotiin saapuu rättiväsynyt äiti ja vaimo, jonka suurin haave on mennä peltorit päässä vaatekomeroon piiloon. Näin en kuitenkaan joka päivä tee, vaan leikin Rollella ja Sampalla, käytän iltapesuilla ja nukutan. Kun lapsi nukkuu, alakerassa odottaa aviomies ja yksi parisuhde. Yleensä tässä vaiheessa tuntuu, että en saa sanaakaan suustani, haluaisin olla vain hiljaa ja tuijottaa seinää. En tartu puhelimeen, en soita kuulumisia, koska en jaksa. Minusta ei yksinkertaisesti enää riitä. Jos saisin valita, tekisin töitä kotoa käsin edes parina päivänä viikossa, ihan yksin. Jos unelmistani tulisi totta, kirjoittaisin työkseni kotoa käsin.

Minulla on harvoin tylsää. Voin istua ajatuksissani pitkiäkin aikoja, kirjoitella muistiinpanoja ja vain pohdiskella. Lempitekemiseni on istua auton kyydillä ihan hiljaa ja katsoa ulos ikkunasta. Olen huomannut, että hiljaisuus on helppoa, mutta vain joidenkin kanssa. Miehet ovat tässä asiassa ehkä helpompia kuin naiset, oletteko huomanneet saman?  Välillä minusta tuntuu, että tekisi mieli repiä tukka päästä turhanpäiväisiä jaaritellessa. Välillä taas tuntuu, että voisin keskustella koko yön saamatta kyllikseni. Nautin myös seurasta, ja voi kuinka kovasti nautinkaan! Mutta sopivina annoksina laadun korvaten määrän.

On hirmuisen lohduttavaa tietää, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaksi täysin eri asiaa. Lohduttavaa on myös se, että kun tässä on oppinut itseään vähän tuntemaan, on voinut selittää myös muille. Keskusteluiden kautta sitä on huomannut myös sen, että hei, en ole ainoa! Mitä enemmän tietää ja tunnistaa, sitä paremmin osaa vetää omia rajojaan, huolehtia jaksamisestaan ja näin ollen olla useammin parhaimmillaan kuin pahimmillaan.

Onnea on myös se, että kotona asuvat miehet tietävät, että äiti välillä elpyy.

Tyytymisestä, paikalleen jämähtämisen pelosta ja sen sellaisesta

Hei taas!
Pitkästä aikaa, tavataan sanoa.

En tiedä miten teillä muilla riittää tila päässä kaikelle, minulla ei meinaa riittää. Ehkä siellä on tavallistakin enemmän surinaa juuri nyt, taidan syyttää kevättä. Sehän tunnetusti saa kaiken aina hetkeksi raiteiltaan, vipinää kinttuihin ja tutinaa puntteihin. Keväällä on ihmeellinen, hengästyttävä vaikutus. Värit muuttuvat kirkkaammiksi ja yhtäkkiä sitä huomaa, että yläkerran vessa on kuin Helsinki-Vantaan: lintujen lauluhan siellä soi kauniisti ilmastointiputken kautta.

Näin kevään korvalla sitä huomaa seisovansa vielä vähän vuoden alussa, mutta kuitenkin jo kovasti matkalla. Kuluvaa vuotta on jäljellä vaikka kuinka, uuden vuoden lupaukset ovat ehkä haihtuneet hartariksi haituviksi mielen sopukoihin ja nyt pitäisi kipeästi tietää jotain konkreettista. Että mitäs nyt seuraavaksi. Aika väsymättä olen kertonut ympärillä oleville ja erityisesti itselleni, että en halua tyytyä. En halua jämähtää sellaiseen, joka ei tunnu hyvältä, vaan mielummin aktiivisesti pyrin tekemään valintoja, jotka toivottavasti avaavat ovia kohti jotakin sellaista, jonka tiedän tuntuvan paremmalta, sopivan paremmin. Se on kuulkaa raskasta sekin. Selittää, vakuuttaa ja uskoa itse niin, että saa muutkin uskomaan.

Kaikki eteenpäin pyrkiminen, suunnan muuttaminen, suunnitteleminen ja epävarmuuden sietäminen on vähän ottanut voimille.

Vaikka kovasti uskon, että pitää pyrkiä sellaiseen, josta haaveilee ja unelmoi, varoisin myös joutumasta näiden loukkuun. Siihen, jossa koskaan ei ole valmista. Valmistahan ei varmasti juuri mistään koskaan tulekaan, mutta onni löytyy myös keskeneräisestä. Ja onneahan tässä onkin, päivittäin ja paljon. Välillä niin paljon, että sydän meinaa haljeta. Mutta vielä se onni ei ole siinä, että tuntisin tekeväni työkseni sitä mitä haluan, mistä unelmoin ja mistä haaveilen. (Yritän tässä olla nyt välittämättä siitä äänestä, joka kuiskii korvaan tunteen olevan vähän nolo, koska minullahan on jo ammatti, hyvänen aika sentään.)

Muu on hyvin, ja se on tärkeää. Ja kyllähän minä lakkaamatta uskon, että tämäkin epävarmuustekijä tästä aikanaan ratkeaa. Sitä odotellessa ajattelin nauttia kevään muista asioista: pudotuspeleistä (paitsi en parrasta), narsisseista ja siitä tunteesta, että nahkatakkikelit ovat ihan nurkan takana.

Oletko sinut?

Mielenterveysviikon 2016 teema on: Oletko sinut?

Teema liittyy Mielenterveyspoolin yhteiseen samannimiseen kampanjaan, joka alkaa kansainvälisenä suvaitsevaisuuden päivänä 16.11.2016 ja jatkuu mielenterveysviikon loppuun eli 27.11. saakka.

Teeman ja kampanjan tarkoituksena on kehottaa ihmisiä pohtimaan kysymystä: Oletko sinut erilaisuuden kanssa? Kyse voi olla joko omasta tai muiden erilaisuudesta. Teeman ja mielenterveysviikon laajempi tavoite on vaikuttaa siihen, että mielenterveyden ongelmiin liittyvät stigmat vähenisivät yhteiskunnassa. (Mielenterveyden keskusliitto)

Tänä vuonna Mielenterveysviikko pysäytti, teema on erinomainen! Jokaisen meidän tulisi miettiä, miten kohtaamme erilaisuutta, omaamme tai muiden. Erityisen tärkeää se on heille, jotka ammateissaan kohtaavat mielenterveytensä kanssa kamppailevia, mutta ehdottomasti myös muille. Luulenpa, että aika harvassa ovat sellaiset henkilöt, joita mielenterveyden ongelmat eivät kosketa millään tavalla. Jos ongelmia ei omalle kohdalle satu, luultavasti läheisistä löytyy joku, joka ongelmien kanssa kamppailee. Kuinka suhtaudumme? Osaammeko kohdata, tai ennemmin: uskallammeko kohdata? 

Teema sai minut pohtimaan, että olenko. Olenko oikeasti sinut kaiken sen horjumisen ja rämpimisen kanssa? 

Nyt ja tässä hetkessä voin sanoa olevani. Mutta näin ei ole ollut kovin pitkään. Eikä tämä olo ole pysyvä, aina samanlainen päivästä toiseen. On aikoja ja hetkiä, jolloin en ole yhtään sinut. Niinä hetkinä, kun joku ihmettelee mielipidekirjoituksissa lehtien palstoilla tai keskustelun lomassa, että miten jotkut äidit eivät jaksa, uupuvat ja nuupahtavat. Kadottavat hymyn, itkevät suljetun vessan oven takana ja toivovat, että yö tulisi pian, pääsisi nukkumaan. Niinä hetkinä horjun taas, epäilys astuu mieleen yrittäen tehdä sinne pesää. Mutta sitten, kun hengitän ja saan jalat tukevammalle maalle, olen taas varmempi. Jopa ylpeä:olin siellä, ja selvisin! 

Ajattelen, että tämä ihmettelijöiden ja epäilijöiden joukko on sellainen tuulimyllykylä. Kuinka jo valmiiksi asenteensa valinneelle voi kertoa, että se olisit voinut olla myös sinä? Tai paras ystäväsi, siskosi, oma äitisi. Ihminen, joka ei ymmärrä erilaisuutta, sitä, että jokainen jaksaa eri verran, kuormittuu erilaisista asioista, kantaa erilaisia lasteja ja taakkoja ja osaa näistä vielä niin näkymättömissä, että tuskin itsekään niistä tietävät, ei voi asennettaan muuttamatta ymmärtää mielen haurautta. Sitä, että joskus sen keikahtamiseen tarvitaan vain yksi pieni murunen lisää jo valmiiksi raskaaseen kuormaan, tai joskus tyhjä reki täyttyy hetkessä, salamana ja yllättäen. 

Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella, sanotaan. Mutta minä olen päättänyt omalta osaltani yrittää. Uskon, että kielteisten, tuomitsevien ja silmänsä sulkevien asenteiden taustalla on paljon muutakin kuin ymmärtämättömyyttä. Siellä on pelkoa, haavoittuvaisuutta ja epävarmuutta. Tietämättömyyttäkin ehkä. Onhan se hurja ajatus, että elämässä voi tulla vastaan mitä vain. En minäkään ajatellut, että silloin kun ihmisen ajatellaan olevan onnellisimmillaan, en sitä olisikaan. Ja kyllähän se pelottaa. Tuntematon pelottaa tai jännittää aina. 

Toivon, että kertomalla omaa tarinaa, puhumalla avoimesti ja vastaamalla kysymyksiin, tuntematonta olisi vähän vähemmän. Eikä sitten tarvisi niin pelätä, kiertää kaukaa tai katsoa toisaalle. Ymmärtää ehkä, että ei toisen kenkiin astuminen tarkoita sitä, että kuvittelee itsensä samaan tilanteeseen ja sitten hämmästelee, että en minä tuossa tilanteessa tuolla tavalla masentuisi, vaan sitä, että miettii, miltä minusta tuntuisi tuntea tuolla tavalla.

(Tästä pääsee kurkkaamaan muita tekstejä aiheeseen liittyen, samoin tuolta sivupalkin sjm-tunnisteesta)

Talvi uudella tavalla

Tuntuu, että ensimmäistä kertaa olen oikeasti innostunut talvesta. Aivan kuin ensimmäistä kertaa ymmärtäisin, että tämäkin vuodenaika on omalla tavallaan ihana, eikä vain pakollinen kylmä ajanjakso ennen jotain parempaa. En tiedä mistä tämä ihmeellinen herääminen keskellä elämää johtuu, ehkä se on seurausta pienen lapsen innostuneista kiljahduksista aamuisin, kun maassa vilkkuu vähänkään valkoista. Ehkä se on seurausta siitä katseesta, jolla tuo pieni mies tuijottaa ikkunasta hiljalleen tanssivia hiutaleita, tai siitä tarmosta, jolla hän harjaa autoa esiin lumen alta yhdessä isänsä kanssa nähden arkisen askareen seikkailuna. Lapset osaavat enemmän ja äitinä on kiva saada siitä siivu. 

On aivan hullunkurista huomata huomaavansa asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Kyllähän olen ennenkin nähnyt kun lumi sataa, mutta olenko koskaan ennen katsellut sitä niin pitkään, että silmät väsyvät? Katsonut ja huomannut, kuinka jokaisella hiutaleella näyttäisi olevan oma paikkansa, reittinsä ja matkansa. Yksi matkaa maahan suoraviivaisesti ja hyvin päättäväisesti, toinen leijailee harkitummin ja kolmas hieman harhaillen. 

Kesä on kaukana, eikä se haittaa.

Ps. Luulen, että ihmeellisen asennemuutoksen takana ovat myös sellaiset yksinkertaiset, mutta ehdottoman tarpeelliset ja mukavat asiat kuten toppahousut, kunnon talvikengät, pipo... Lapseni on myös opettanut minut pukeutumaan lämpimästi. Nyt minä olen se, joka vain nenänpää ja silmät näkyvissä ajattelee linja-autopysäkeillä hytiseviä nuoria tyttöjä ja miettii, että voi kun ymmärtäisitte! Voi kun ymmärtäisitte, kuinka paljon hyvää ja kaunista kunnon kalsarit voivat ihmiselle tehdä. 

Se on täällä!

Jukka, silmät kiinni. 

Meillä on jo monena vuonna hampaat irvessä ja verenmaku suussa leikkimielisen lempeästi kiistelty siitä, että saako joulua aloittaa aiemmin kuin 1. joulukuuta. Jukan mielestä ei, minun mielestäni ehdottomasti! Kaikki alkaa siitä, kun jouluolo ilmestyy, sitten junaa ei pysäytä enää mikään. Jouluolo ilmestyy itselleni ensimmäisen kerran varkain, yleensä yhtenä kirpeänä loka- tai marraskuisena aamuna herään, ja tadaa! Jouluolo on tullut jäädäkseen, kunnes se vuoden vaihtumisen jälkeen hipsuttelee itsekseen odottamaan seuraavaa kertaa. Ensimmäiset muistikuvat jouluolosta ovat siltä ajalta, kun kurkistelin vielä aamuisin tonttupussiin, eli olin aika pieni tyttönen.

Jouluolo tarkoittaa sitä, että hymyilyttää. Sitä, että on villasukat ja kynttilöitä, ensin teetä, hetken päästä jo glögiäkin. Se tarkoittaa Pinterestin vimmattua selaamista jouluun liittyvillä hakusanoilla, lahjalistojen kirjoittamista ja pakettien suunnittelua (voi kyllä, suunnittelua, mutta näkisittepä siskoni paketit!). Jouluoloon liittyy hissukseen hiihtely hämärässä kodissa ja sohvalla kölliminen. Tietynlainen rauha laskeutuu yleensä niin lepattavaan mieleen, vatsaonteloihin ja sydämen seudulle. Olo on kiitollinen, lempeä ja lämmin. Paitsi ulkona vähän kylmä tietysti, mutta se kuuluu asiaan. Punaiset posket ja palelevat näpit.

Jouluolon laskeuduttua kuunnellaan aika paljon rauhallisempaa musiikkia kuin yleensä, joululauluja ei mielellään, minusta suurin osa niistä on liian itkettäviä, mutta muuta rauhallista ja soljuvaa kyllä. Yleensä kaivan vielä yhden villaviltin komerosta sohvalle valmiuteen seuraavaa palelijaa varten, ja kiikutan villasukkia joka nurkkaan. Jouluolo on luksusta, kerran vuodessa, ja aina vähän yllättäen. Koskaan ei tiedä tarkkaa päivää, milloin se ensimmäisen kerran tulee. Tänä vuonna juuri nyt!

Kehonkuvan hidas muutos

En oikein edes muista, mitä ajattelin kroppani olevan ennen raskautta. Kasvava vatsa herätti ihastusta, mutta myös ahdistusta. Olen aina ollut hoikka, joskus liiaksikin. Ala- ja yläkoulun ajan vakuuttelin terveydenhoitajille syöväni kyllä tarpeeksi, mutta silti. Pitkä ja hoikka, sellainen olen aina ollut. Välillä on ollut kausia, jolloin olen potkunyrkkeillyt tai tehnyt verenmaku suussa bikinbody bootcampia, kausittainen liikunta on ollut juttuni.

Raskausaikana kaikki kommentit koskien vatsaa olivat ahdistavia. Oli aivan sama, ihmettelikö joku sitä, kuinka pieni vatsani oli viikkoihin nähden tai sitä, että onpas se kasvanut viime kerrasta, en oikein osannut suhtautua. Tuntui aivan hullulta, että raskaus altisti minut kommenteille koskien ulkonäköäni aika tunkeilevallakin tavalla. Kassajonoja myöten ihmiset katsoivat oikeudekseen kommentoida ulkonäköäni niin suoraan, aika hullua! 

Kun vauva syntyi ja vihdoin pääsin omin jaloin suihkuun, en oikein tiennyt mitä ajatella. Tutut tissit olivat kadonneet ja tilalle oli kasvanut meijerit. Vatsa oli täynnä tikkejä ja aivan keltainen siitä leikkausta varten levitetystä aineesta. Pehmeää nahkaa ja happaman maidon hajua. Siinä hetkessä oli tuttuus aika kaukana. Kuitenkin olo oli aika luonnollinen, ymmärsin, että olin vasta saanut lapsen, enkä voisi näyttää samalta kuin ennen. Eniten taisi säikäyttää kovin valkoinen naama ja heikko vointi.

Oman kehon rajat hämärtyivät sairaalassaoloaikana aivan valtavasti. Vauva söi tiheästi ja hoitajat neuvoivat rinnasta kädestä pitäen imetystä alkuun. Viereisellä pedillä oli toinen äiti, jonka mies kävi joka päivä vaimoaan katsomassa. Ja joka kerta hänen piti kävellä minun sänkyni ohi. Alkuun hän ei tiennyt minne katsoa, mutta päivien kuluessa tervehdimme toisiamme kuin vanhat ystävät, vaikka imetin lastani tai minulle tehtiin jotain toimenpidettä. Kaikkeen tottuu. Totuin myös siihen, että Jukka lähti kanssani vessaan. Hän puki minulle vaatteet alushousuja ja sukkia myöden. Piti kädestä, kun katetri poistettiin. Hän seisoi vieressä kun yritin ensimmäistä kertaa seisoa sektion jälkeen, ja nappasi kiinni kun taju lähti ja verta roiskui lattialle. 

Imetin Väinöä puoli vuotta. Puolen vuoden ajan vaatteiden valintakriteerinä oli se, että niissä olisi helppo imettää. Vanhat housut mahtuivat päälle, mutta suurin osa niistä oli käyttökelvottomia, koska ne painoivat leikkaushaavaa yllättävän kipeästi. Kesti todella pitkään imetyksen loppumisen jälkeen ennen kuin ymmärsin, että kehoni on vain minun käytössäni. Kukaan ei kasva vatsanahkani sisällä, eikä minun tarvitse enää ruokkia lastani muuta kuin tuttipullolla ja lusikalla. 

Ostelin joitakin uusia vaatteita ja hankkiuduin eroon lähes kaikista odotus- ja imetysvaatteista sekä niistä lemppareista, joista en ollut suostunut luopumaan, vaikka kasvava maha venytti ne pilalle. Oli hullunkurista ajatella, että minkälaisia vaatteita sitä ostaisi! Rintaliivejä joutui ostamaan monta satsia, sillä pysyvää on vain muutos, edelleen :D Haha. 

Nyt kun Väinö täyttää pian kolme, koen, että olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärrän täysin, että en ole (todellakaan) raskaana, enkä myöskään imetä. Ainoa asia, mikä muistuttaa edellämainituista asioista, on leikkaushaava alavatsalla ja pieni Vääppynen. Välillä haavaa juilii, mutta muuten en edes muista sitä, jos en erikseen kiinnitä huomiota. Raskauden jälkeen kohtelin kehoani aika kovakouraisestikin, halusin olla kunnossa kaiken sen heikon olon jälkeen. Nyt suuntaviittana on lempeys ja oman olon kuuntelu. Olen joogannut paljon ja löytänyt siitä lajin, joka hoitaa niin mieltä kuin kehoakin. 

En tiedä kuinka ajattelisin itsestäni ja kehostani ilman lapsen saantia, mutta voisin kuvitella, että hyvin eri tavalla. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta kokemastani, merkityksiä tapahtumille kyllä löytyy, kun aikaa kuluu. On hauskaa huomata, että kohtelee itseään pääsääntöisesti hyvin ja armollisesti. Olen äiti, mutta myös nuori nainen. Kumpikin näistä saa näkyä ja olla selkeä osa minua. Silti muutos ja uudelleen asennoitumisen aikataulu hämmästytti, pitkällinen prosessi tämäkin!

Kokkailen, siis rakastan

Jukka pyysi minun kirjoittamaan suhteestani ruokaan, ruoanlaittoon ja syömiseen. Siis siitä näkökulmasta, että miksi nämä asiat ovat minulle niin tärkeitä. No, minäpä kerron.

Asia on oikeastaan aika yksinkertainen: jos laitan sinulle ruokaa, minä rakastan sinua ja olet minulle tärkeä. Näen aterian valmistamisessa jotain vanhanaikaista ja maagistakin, tiedättehän keräilijät, metsästäjät ja niin edelleen. Koen, että tässä valmislihapullien maailmassa itse valmistetun ruoan merkitys on suuri. Ajattelen, että siinähän on ilmiselvästi lautasellinen rakkautta, välittämistä, huolenpitoa ja hellyttää. Hemmotteluakin. 

(Kerrottakoon tähän väliin, että yhden uuniperuna-gaten jälkeen tajusin sanoa tämän asian ääneen, enkä sen koommin ole joutunut ihmettelemään toisen antamaa vähäistä arvostusta. Kun eihän sitä voi tietää, jos ei sano! Että tässä nyt olisi lautasellinen rakkautta sinulle, suoraan sydämeni pohjasta ja perukoilta. Toinenhan voi vain ajatella, että kappas, perunoita.)

Samasta syystä nautin aivan suunnattomasti saadessani petata sänkyyn puhtaat lakanat, jättä yöpöydän lampun palamaan ja taitella puhtaan pyyhkeen sängyn reunalle yökyläilijää varten. Muistaa tärkeiden lempiherkut ja ostaa niitä ylläriksi. Taidan välillä olla aikamoinen kanaemo suoraan sanottuna. Haluan pitää huolta, ja se on minulle luontaista. Ristiriidoittakaan ei selvitä, joskus huolehtiminen saattaa vaikuttaa epäluottamuksen osoitukselta, vaikka asia on täysin päinvastoin! Mutta keskustelemalla näistäkin selvitään. 

Uskon, että parisuhteessa nämä tällaiset salaiset viestin välittämiset ovat usein syynä riitoihin. "Kun ei se taaskaan ymmärtänyt!". No, puhumalla niistäkin selviää. Kertomalla, miksi toimii niin kuin toimii, ja että toisen käytös tuntuu pahalta. Toki samalla kannattaa kurkkailla sinne omaan napaan ja kysyä, että voiko toinen tietää ja ymmärtää, kun en ole asiaa avannut? Että ei se ollut pelkkä peruna. 

Mitä tekee yksin kotiin jätetty äiti?

Ei mitään.

Ja tämän opettelu kesti kauan, ja läksy meni perille vasta kantapään kautta. Ennen siivosin, tein kouluhommia, järjestelin kaappeja.. Siis kaikkea muuta paitsi sitä, mitä olisin tarvinnut tai kaivannut. Pelkkä löhöily ainoastaan ajatuksen taholla aiheutti huonon omatunnon ja syyllisyys alkoi kalvaa sisuskaluja. Usein kävikin niin, että kun yksinolo loppui ja muu poppoo tuli kotiin, olin lopen uupunut kaikesta touhuamisesta ja myös hieman tympääntynyt siitä, jos joku homma jäi kesken.

Onneksi olen oppinut! Nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että tänään, kun pojat lähtivät Keskiselle, olen ollut tässä sohvalla. Siis syönyt sohvalla (kahdesti), katsonut Netflixiä sohvalla, silitellyt kissaa sohvalla, luekenut lehtiä sohvalla, surffaillut netissä tässä sohvalla... Ymmäsitkö idean? Pesin myös kaksi koneellista pyykkiä ja vähän suunnittelin yhtä koulujuttua, mutta vain sen takia, että löhöily alkoi kyllästäyttämään hetkellisesti. Tehtyäni edellä mainitut asiat, se kyllä kiinnosti taas, voitto!

Hämmästelen yhä uudelleen, että miksi hemmetissä on niin vaikea antaa itselleen lepohetkiä? Tiedän, että en ole tämän asian kanssa yksin. Kaikki höpöhöpö-puhe siitä, että lepo tulisi ansaita.. Entäs ne ajatukset, joiden mukaan lepo on sujuvan arjen ja ylipäätään kaikenlaisen olemisen edellytys? Että eihän sitä jaksa jos ei lepää? Tai että arkikin tuntuu tervetulleelta kun on siitä hetkeksi irrottautunut?

Kokeilepas: vähemmän ankaruutta, levon tienaamista, selittelyä tai huonoa fiilistä. Enemmän lepoa levon vuoksi, hyväksyntää, lempeyttä ja kalenteriin merkittyä laiskuutta.

Järki-ihminen vai tunneihminen?

Järki-ihminen / tunneihminen

Kukaan ei liene absoluuttisesti vain toista tyyppiä, vaan jokainen on omanlainen sekoituksensa näistä. Oma miksini taitaa olla kuitenkin aika reilusti enemmän tunne- kuin järki-ihmistä, vaikka sitäkin toki mahtuu joukkoon mukaan. Olen aina tehnyt päätöksiä tunteiden perusteella ja ne ohjenuorinani. Usein saattaa käydä niin, että yritän hahmottaa jotain isoa päätöstä järkiperustein vääntelemällä ja kääntelemällä, mutta nähdystä vaivasta huolimatta loppujen lopuksi luotan tunteeseen ja teen ratkaisuni sen perusteella. Luotan vaistooni ja yritän noudattaa intuitiotani. Olen huomannut, että mitä enemmän sille antaa tilaa ja mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä herkemmäksi muuttuu.

Tunnustaudun varsinaiseksi liikuttujaksi ja itkijänaiseksi. Elokuvat, kirjat ja se, että rekkakuskit nostavat toisilleen kättää.. You name it! Liikutun myös kauniista asioista, ystävällisistä eleistä ja huomaavaisuudesta. On ihanaa, kun tuntee isosti, mutta asialla on toki kääntöpuolensakin. Kaikki asiat tuntuvat isosti. 

Pelko, suuttumus tai ahdistus on usein kokonaisvaltaista. En pääse asiasta eteenpäin ennen, kuin olen sen käsitellyt niin useasti kuin on tarve, eli aika useasti. Pilkkonut pieniin palasiin, pureskellut ja ehkä viimein ymmärtänyt, että eihän tässä mitään katastrofia tapahtunutkaan. Olen kovasti yrittänyt tuoda sitä järki-ihmistä minussa esimerkiksi pelkojen käsittelyyn, mutta opettelemista todellakin riittää. Yritän muistutella itselleni samaa kuin mummuni ja äitinikin: "Kaatuuhan niitä valtamerilaivojakin." ja joskus kuvittelen itseni kuun pinnalle tiirailemaan maan pinnalla tarpovaa itseäni ja ongelmieni kokoa. Joskus nämä auttavat, joskus eivät.

Silti, näin on oikein hyvä. 

Olen suunnattoman onnellisessa asemassa kun olen saanut rinnalleni tyypin, jolla on hieman enemmän jalat maassa. Sellaisen, joka muistuttaa asioiden oikeasta laidasta ja antaa vinkkejä oikeisiin mittasuhteisiin. Luulenpa, että vastakohdat tosiaan täydentävät toisiaan!

Tänään ilahdutti

Tänään ilahduin monesta pienestä asiasta, ja ajattelin, että kerta virta ei riitä mihinkään suuremman tai syvällisemmän kirjoittamiseen, jaan ne teidänkin kanssanne. 

Aamulla ajaessani Kokkolaa kohti, ilahduin huomatessani, että työpaikan pihaan kurvasi samaan aikaan kanssani sama auto kuin muutamana muunakin aamuna. Olen tuntemattoman ihmisen kanssa samalla aikataululla liikenteessä, hauskaa. :)

Ilahduin myös, kun keskustelin erään henkilön kanssa ja yhtäkkiä huomasimme, että olimme lukeneet saman kirjan. Se kirja oli Kon Marin Siivouksen elämänmullistava taika. Silkkaa sielujen sympatiaa siis.

Sain iskältä auton lainaan pariksi päiväksi, penkinlämmitin on s u p e r! Aamujen pelastus.

Kävimme koko perheellä ulkosaunassa ja otimme lölykiuluun lunta! Väinö viihtyi, ja lumisota taisi meidän aikuistenkin mielestä olla ihan mukavaa...!

Lähetin tänään työhakemuksen.

Tuntuu, että tällä hetkellä elämä heittää tielleni oikeita asioita, kunhan vain keskittyy ne näkemään. Se on hyvä tunne se.

Tänään aion olla puoli kymmeneltä jo unessa, kello soi kuudelta. Mielenkiintoinen päivä edessä, ja illalla pyrähdys Seinäjoen kotiin.

Ajatuksia muutosta

Haikeaa ja hauskaa, kolmen kuukauden kuluttua meillä on uusi koti! Uudella paikkakunnalla. Huomaan, että ollaan jo tehty jonkinlaista tunnetason luopumista Seinäjoen kodista. Ajatukset ovat kääntyneet siihen, että pitäisi käydä kaappeja läpi ja luopua turhasta. Puhellaan uuden kodin hyvistä puolista: ei isoa tietä ikkunan alla tai liikennevalojen ääniä, enemmän tilaa, ei suihkukaappia... Ajomatka Seinäjoelta Toholammille ja takaisin houkuttelee vähiten ikinä, ja mummolamatkan puolittuminen kuulostaa puolestaan ihanimmalta ikinä.

Väinölle kerrottiin eilen saunassa, että keväällä äitin koulun loppuessa muutetaan Kokkolaan. Ei tainnut ihan vielä ymmärtää mistä on kyse, mutta hienosti kertoi asiaa sitten mummuille ja pappoillekin. Saapa nähdä, kuinka sitten h-hetkellä suhtautuminen muuttuu, vai muuttuuko. Jotenkin voisin ajatella, että ei ihan pureskelematta tule asiaa nielemään. Naapurin Annelikin on niin kovin tärkeä! Taitaa olla turha murehtia etukäteen, mutta niin kuin aina: helpommin sanottu kuin tehty.

Sovittiin tosiaan, että käydään joka ainoa kaappi ja tavara läpi ennen muuttoa. Tuntuisi turhalta lähteä raahaamaan paikasta toiseen tavaroita, joita ei sitten tarvitse tai tule käytettyä. Tämäkin asia taitaa olla niitä helpommin sanottuja kuin tehtyjä. Hallinnon harjoittelu on startannut ja heti ensimmäisen viikon loppupuolella tulin kipeäksi. Pikkuhiljaa alkaa tauti talttumaan, mutta vauhtia ei paljon voi hidastella. Osan harjoittelusta olen Kokkolassa, osan Seinäjoella. Alkuun ainakin painopiste tuntuu olevan Kokkolan päässä, mikä tarkoittaa sitä, että majailemme mummojen ja pappojen nurkissa. Kaukana siivottavista kaapeista! :D Onneksi väliin mahtuu kuitenkin myös teoriaopintoja, jolloin saadaan olla sitten Seinäjoen kotonakin.

Nyt jo on sellainen olo, että tämä kevät kuluu yhdessä hujauksessa. Pitää yrittää nauttia kaikesta, niistä arkisistakin jutuista. Nämä nimittäin ovat viimeisiä hetkiä opiskelijana ja etelä-pohojalaasena.

Vauva-lehden juttu luettavissa

Heipparallaa pitkästä aikaa!

Tulin vain kaiken hälinän keskellä nopeasti ilmoittamaan, että meidän perheen alkutaipaleesta kertova, joulukuun Vauva-lehdessä ilmestynyt juttu on nyt nettiversiona luettavissa täällä.

Edelleen saamamme positiivisten ja kannustavien kommenttien määrä yllättää, aivan uskomatonta! Olemme kaikista niistä kovin kiitollisia. Ne vain vahvistavat sitä ajatusta, joka meillä oli tähän ryhtyessämme: näistä asioista täytyy ehdottomasti puhua enemmän. Ajattelin silloin, että jos edes yhden ihmisen olo helpottuu, kannatti kertoa. Tavoite on saavutettu ja näin jäkikäteen voin todeta, että kyllä todellakin ja aivan ehdottomasti kannatti uskaltaa. Ja uskallusta todella tarvittiin.

We made it! 

Introvertti vai ekstrovertti?

Introvertti / ekstrovertti

Tähän voisin ehkä kirjoittaa, että lapseni teki minusta introvertin. Tai sitten vain todeta, että kun on rohkeasti oma itsensä, alkaa oppia todellisen minänsä kaikkien kerrostumien alta. Nautin kyllä seurasta, mutta liika on liikaa. Ehkä jollain tavalla ihailenkin ihmisiä, joilla on joka päivälle suunnitelmia: kahvitreffejä kaverin kanssa, sisäleikkipuistoa ja kapungilla käyskentelyä. Minä en samaan pysty, tai jos pystyn, se tapahtuu oman hyyvinvoinnin kustannuksella. 

Voisin ajatella, että voimavaroja sosiaaliseen kanssakäymiseen on tietyn verran. Ennen kuluttavia asioita oli paljon vähemmän kuin nyt. Opiskelu syö valtavasti! Kun opiskelee alaa, jolla vuorovaikutustaidot ovat avainasemassa, niitä täytyy myös reenailla. Lisäksi käsiteltävät asiat ovat paikoin todella rankkoja. Vaikea kuvitella, että jaksaisi seksuaalirikoksia käsittelevän luennon jälkeen lähteä pirteänä ostoksille. Kotiinkin pitää sellaisen päivän jälkeen ajaa mutkien kautta, että saa ajatukset kasaan eikä kuljeta kaikkia kotiväelle. Tuntuu, että päässä kuhisee jatkuvasti, uutta sisäistettävää tietoa tulee jatkuvalla syötöllä. Ja usein se on niin mielenkiintoista, että mielelläänkin pohtii lisää!

Vauva-aikana sosiaalista kanssakäymistä ympäri vuorokauden, joka päivä, joka viikko jne. Haukotuttaahan se! ;)

Verrattuna entiseen elämään muutakin muutosta on tapahtunut. Muutama vuosi sitten olin todella paljon yksin, ei ollut lasta, eikä miehestäkään näkynyt kuin hännänpää sen sännätessä koulusta tai töistä reeneihin, viikonloputkin olivat lähes poikkeuksetta "omaa aikaa" minulle. Olikin aikamoinen totuttelu siihen, että nyt täällä kotona on kaksi kaveria. Ja kissa! Aikaa rauhoittumiseen ja itseni kuunteluun on pitänyt raivata, on pitänyt nähdä vaivaa sen eteen, mikä ennen oli itsestäänselvyys.

Jos yksinolo oli ennen kauhistus, nyt se on mielenterveyden edellytys. Nautin hiljaisuudesta, omien ajatusten kuuntelusta ja siitä, että saan vain olla r a u h a s s a. Liika ohjelma saa minut aivan ylikierroksille ja taidan muuttua aika rasittavaksi ämmäksi. Parempi siis pitää kalenteri sopivan väljänä. Uskon, että tässä elämässä tulee vielä se aika, jolloin taas kaipaamalla kaipaan jotain äksöniä. Sen aika ei vain ole nyt. Anna Perho kirjoitti yhdessä kolumnissaan, että jotta voi sanoa kivoille asioille kyllä, pitää osata myös sanoa ei. Tässä elämänvaiheessa sanon ei myös sellaisille asioille, joille en todellakaan olisi uskonut sitä sanovani esimerkiksi neljä vuotta sitten. Aikaresurssin arvo kasvaa aivan suunnattomasti lisääntymisen jälkeen ja se näkyy kyllä päivittäin tekemissäni valinnoissa. 

Tämän postauksen innoittaja ja inspiraatio löytyy täältä! Ajattelin kirjoittaa ajatuksia jokaisesta kohdasta erikseen, tässä tämä ensimmäinen. 

Case kissanruoka ja ajatuksia siitä, voisiko itselleen antaa sen, mitä toiselta odottaa

Meillä riideltiin kaksi päivää kissanruoasta. Minä luulin, että Jukka ostaa, Jukka ajatteli, että minä hoidan. Kumpikin pettyi ja epäreiluutta tuntien mökötti nurkissaan pohtien sitä, että eikö tuo toinen näe tätä kaikkea työn määrää jota jo teen vaikka en kissanruokaa ostaisikaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kissa ei ollut kahta päivää ilman ruokaa, ei hätää. 

Kuvan kissa liittyy tapaukseen

Erittäin hyvä esimerkki siitä, että kannattaa puhua ja kannattaa sopia asioista. Mutta myös siitä, että jos odottaa toiselta tunnustusta tekmisistään, sitä saattaa joutua odottamaan hamaan loppuun saakka. Rakkaistaan sitä haluaa ajatella, että he ymmärtävät, tietävät ja tuntevat. Osaavat antaa sen mitä kulloinkin tarvitaan ja mielellään pyytämättä. Lukevat kuin avointa kirjaa, eivätkä koskaan unohda, että kaadat kahvimukiisi maidon ennen kahvia.

Ikävä kyllä ja onneksi näin ei kuitenkaan ole. Rakkaamme eivät ole meitä varten, he elävät kanssamme. Näiden kahden välillä on maailman kokoinen ero. Me kuitenkin voimme hyvin usein antaa itse itsellemme tarvitsemamme. Tunnustusta, kehuja ja kannustusta. On epäreilua vaatia esimerkiksi puolisoltaan kaikenlaisten loputtomien tarpeiden täyttämistä. Sanotaanhan, että lopussa olemme yksin. Mutta yksin olemme tässäkin asiassa. Kuinka kurjaa olisi odottaa odottamistaan, että joku toinen tulee, tekee ja antaa tarvitsemamme, vaikka voisimme itse tehdä sen samassa hetkessä.

Koska viimeksi annoit itsellesi kiitosta hyvin tehdystä työstä?
Pidit hyvänä, kannustit ja puhuit kauniisti?

Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun. - Eeva Kilpi

Erityisherkkyydestä

Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä. (Lähde: http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat)

Kun viimeksi kirjoitin erityisherkkyydestä, sivusin aihetta vain maininnan ja kirjasuositusten verran. Suositukset ovat edelleen voimassa, kehotan kaikkia aiheen omaksi tuntevia lukemaan saatavilla olevat kolme kirjaa: Erityisherkkä ihminen, Erityisherkkä ihminen ja parisuhde sekä Erityisherkkä lapsi. Mielenkiintoista tietoa myös niille, jotka eivät itseään erityisherkiksi lue tai tunnista. Asiaan skeptisesti suhtautuville ja tutkimuksesta kiinnostuneille kirjat tarjoavat myös tietoa tehdyistä tutkimuksista sekä niiden tuloksista.

Nyt ajattelin rohkaistua ja valottaa asiaa hieman omalta kohdaltani. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka joku ihminen itsensä erityisherkäksi tunnistaisi ja tiedostaisi, ei tämä ominaisuus ihmisessä mielestäni oikeuta mitenkään sillä ratsastamaan negatiivisessa mielessä.

Erityisherkkyyden tunnistaminen on itselleni antanut ennen kaikkea vapautuksen. Vapautuksen siitä tunteesta, että olen aina liikaa tai liian vähän jotain. Jotain, mitä osa muista on, mutta minä en. Löysin itseni ja pääsin eroon huonommuuden tunteesta. Ymmärrys itseä ja myös muita kohtaan on lisääntynyt todella paljon. Osaan elää itseni kanssa paremmin. Myös ymmärrys parisuhteeseen liittyvistä asioista on kasvanut, samoin ymmärrys omaa lasta kohtaan.

Kuinka minä sitten löysin koko jutun ja sen mukanaan tuomat, nuo yllä luetellut asiat, ominaisuuden nimeltä erityisherkkyys? (Voin kertoa, että tämän tapahtuman jälkeen aloin todella uskoa siihen, että käsiini kulkeutuu juuri ne kirjat, jotka minun on tarkoituskin lukea.)

Kotisohvalla nettiä selaillesa törmäsin testiin, jonka avulla oli mahdollisuus selvittää, oliko erityisherkkä vai ei. Olimme Jukan kanssa tehneet muitakin testejä illan kuluksi, ihan huvin vuoksi vain. Teimme myös tämän. Sain yhtä pistettä vaille täydet pisteet. Muistan, kuinka mietin uuden kysymyksen seuratessa toista, että taasko vastaan kyllä! Tämähän on juuri niin kuin minä. Siltä päivältä asia jäi siihen, niputin testin mielessäni hölynpölyä-osioon.

Seuraavana päivänä, koulupäivän jälkeen kävelin terapiaan. Pääsin huoneeseen sisälle, istuin sohvalle ja yritin poissaolevana vastailla kysymyksiin sen hetkisistä kuulumisista. Heti huoneeseen astuessani olin huomannut pöydällä kirjan, jonka kannessa luki Erityisherkkä ihminen. En voinut olla tuijottamatta kirjaa ja miettimättä, että oliko se sittenkin joku oikea juttu. Kysyin asiasta, kerroin edellisenä iltana tehdystä testistä ja itseni siitä löytämisestä. Nauroimme koko tilanteelle, ja olin niin iloinen ja helpottunut. Palaset loksahtelivat. Psykologi kertoi, että on itsekin eritysherkkä. Se käynti kului asiasta keskustellessa, ja käynnin päätyttyä kävelin suoraan kirjastoon. Kävi tuuri, ja korkeakoulukirjastossamme kirja oli hyllyssä, kaupunginkirjaston puolella siihen jonotti lähes 70 ihmistä. Muistan, kuinka hymyilytti vain koko tapahtumaketju.

Kotiin päästyäni luin aina kuin ehdin: hampaita pestessä, sängyssä, aamuisin, iltaisin... Mutta myös koulussa kahvitauolla. Mitä pidemmälle luin, sitä varmempi olin asiasta. Tämä kirja minun oli tarkoituskin lukea. En voisi olla kiitollisempi siitä, että se osui tielleni!

            

Ai ootko sä vieläkin vain kotona?

Kaikista suomalaisista isistä vain kaksi sadasta hoitaa lasta kotihoidon tuen turvin. (Kela 2013)

Minun mieheni on yksi heistä, joka hoitaa lastaan koithoidon tuen turvin. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän saa vastata otsikon mukaiseen kysymykseen. On miehiä, jotka kysyvät asioita hoitovapaasta innostuneena, mahdollisesti miettien, että ehkä hekin sitten joskus. Sitten on ne lapsettomat ystävät, jotka toteavat yhdestä suusta, että kuinka siistiä. Ja sitten, sitten ovat ne miehet ja naiset, jotka ihmettelevät ja vähän pyörittelevät silmiäänkin. Että eikö olisi jo aika jotain muuta, tärkeää, hyödyllistä, merkityksellistä, tilipussia kasvattavaa.. mitä tahansa muuta.

Sanotaan, että ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun saa elää elämäänsä arvojensa mukaan, tehden valintoja arvot tienviittoinaan ja näin toteuttaen niitä ihan käytännössä. Lisäksi on selvää, että tila ei yksinkertaisesti riitä kaikelle. Jos haluaa, että lapsi saa olla kotihoidossa, täytyy tieltä raivata jotain muuta. Asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on kinkkistä, mutta palkitsevaa. Hämmentävää sen sijaan on muiden ihmisten nokan koputtelu toisten valintoja koskien. En nimittäin haluaisi joutua puolustelemaan, vaan mieluummin kuuluttaisin kaikelle kansalle sitä, kuinka hienon päätöksen olemme tehneet, ihan itse! Meitä varten. Perhettämme varten.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että jos Jukan ei olisi tarvinut heti alusta alkaen ottaa niin paljon vastuuta vauvan (ja vaimon) hoidosta mitä hän perhe-elämämme alussa otti, olisi minun varmasti paljon vaikeampi hänelle sitä antaa. Ja jos varovasti viittaan tuohon Kelan tietoon kotihoiduntukilaisista, eivät miehet aivan riemusta kiljuen ja tasajalkaa pomppien tuota vastuuta ole itselleen vaatimassakaan.

Asioiden on helppoa antaa soljua omalla painollaan, tehdä kuten muutkin. Kyseenalaistamatta, totutusti vain. Meidän yhteiskunnassamme tämä tarkoittaa yleensä sitä, että nainen hoitaa lapset ja mies tuo sen kuuluisan leivän pöytään. Kun asioita alkaakin syystä tai toisesta tehdä toisella tapaa, sitä joutuu selittelemään, niin itselleen kuin muillekin.

Mutta tiedättekö, nyt en puolustele, minä kuulutan!

Kerron, että ilman Jukan hoitovapaalla oloa olisin hänelle varmaan edelleen katkera siitä, että perhe-elämän pyörittäminen kotoa käsin olisi jäänyt vain minun silmieni nähtäväksi, minun kainaloideni hikoiltavaksi ja silmieni itkettäväksi. Samalla surisin kuitenkin sitä, mistä hän olisi jäänyt paitsi. Hitaista aamuista, vatsanpohjan lämmöstä, hymyistä ja nauruista, tunteesta, että on jollekin tärkein, ehdoitta.

Meille miehen pitämä hoitovapaa on tuonut tasapuolisuutta parisuhteeseen, vanhemmuuden kokemuksiin sekä mahdollisuutta kummallekin luoda aivan ainutlaatuinen suhde omaan lapseensa. Tallettaa muistiin hetkiä, jotka myöhemminkin vielä itkettävät ja naurattavat. Iloa kertoa kotiin palaavalle vanhemmalle päivästä, onnistumisen hetkistä, mutta myös kompuroinneista. Kykyä ottaa vastaan ja tarjota tukea aivan erityisellä tavalla. Arvostusta toisen kotona tekemää työtä kohtaan, mutta ennen kaikkea ymmärrystä.

Ymmärrystä siitä, kuinka täyttä elämä voi olla pienen lapsen kanssa. Niin intensiivistä ja kuluttavaa, mutta myös todella palkitsevaa. Ymmärrystä toista ja toisen tuntemuksia kohtaan. Ymmärrystä ja kykyä nähdä pienen hetken merkitys, ymmärrystä opetella pysähtymisen taito arjessa. Kunnioitusta toisen rajoja kohtaan, kunnioitusta toisen vanhemmuutta kohtaan.

Ja ymmärrystä muiden ihmisten valintojen suhteen. (Tätä toivoisin myös muilta.) Koska kaikkihan me räpistelemme täällä parhaamme mukaan, yritämme olla onnellisia, tehdä parhaamme ja toimia oikein. Joskus onnistumme hienosti, joskus vähän kehnommin. Mutta me kaikki yritämme. 

Entä jos miettisitkin, että mitä asialle voi tehdä?

En tiedä, miksi viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota valittamiseen. Ehkä se oli marraskuun pimeydestä johtuva, ohimenevä aalto? Pohdin, että pimensiköhän tuo harmaus myös sen näyn, että hyvin usein asioille voi tehdä jotain, ihan itse.

Hämmentävävin havainto on kuitenkin ollut se, että kaikki ihmiset eivät tunnu haluavan eroon olemassaolevasta ongelmastaan, siitä samasta, josta kuitenkin ovat halukkaita valittamaan. He eivät ole valmiita miettimään ratkaisua, vaan jäävät tuleen makaamaan. Päivittely, valittaminen ja alistuminen sujuvat helpommin kuin ratkaisun miettiminen ja toimeen tarttuminen. Onko suurin kynnys ryhtymisesssä, ongelman ratkaisun aloittamisessa? Vai siinä, että oman elämän ohjaksiin tarttuminen on haasteellista, tuntematonta ja pelottavaa? Kenties voimavarat puuttuvat? Valitusvirsi vailla ajatustakaan ongelmaan puuttumisesta on raskasta kuultavaa, ja varmasti raskasta laulettavaakin. Siitä ei hyödy kukaan, päinvastoin.

Voisin väittää, että negatiivinen ajattelu ja sitä seuraava toiminta syövät valtavasti energiaa. Toimeen tarttuminen puolestaan voi olla sysäys positiivisen vireen synnylle, tunteelle siitä, että pystyy ja oikeasti vaikuttaa elämäänsä. Että on merkityksellinen tekijä omassa elämässään sen sijaan, että näkisi itsensä olosuhteiden riepoteltavana reppanana.

Tunnista ongelma ja sen vaikutukset, mutta murehtimisen ja päivittelyn sijaan ryhdy pohtimaan, että mitä asialle voi tehdä. Taustat on hyvä tiedostaa, mutta syiden syväanalyysi ja menneisyyteen takertuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Katse tulevaisuuteen, voimavarat käyttöön ja tuulta päin! 

Ne asiat, joihin huomio kiinnittyy, lisääntyvät. 

kuva

Unesta, hulluudesta ja toivosta

"Vailla unta elävälle kuuluu vain yhtä asiaa: väsyttää." 

Näin kirjoittaa Reetta Räty kolumnipalastallaan Hesarin nettisivuilla, kolumni on otsikoitu osuvasti: "Kun ei nuku, tulee hulluksi". En muista mitä kautta päädyin lukemaan jutun, joka on kirjoitettu jo vuonna 2013, luultavasti jossain kohtalotovereiden kertomusten keskellä se oli. Kolumnin ilmestymispäivänä olin itse vielä tukevasti linnoittautuneena vanhan asuntomme vessaan oksentamaan. Ja kuvittelemaan, että ei se valvolminen niin kamalaa ehkä ole. No, on se.

Omaa oloani jutunun lukeminen helpotti. Siinä nimittäin sanottiin, että joku toinenkin haaveilee joutuvansa sairaalaan vain siitä syystä, että saisi nukkua. Ja että väsymystä ei voi selittää niille, joiden lapsi nukkuu. Sillä ei sitä voikaan. Väsyneenä on ylipäätään kovin vaikea selittää yhtään mitään. Räty toteaa myös, että neuvot ovat pahimpia. Niin ne ovatkin. Vaikka ne on annettu kaikella rakkaudella ja hyvää tarkoittaen. Koska luuletteko todellakin, että emme ole yrittäneet? Voin kertoa, että kahden vuoden aikana ehtii kokeilla monenmoista.

Itkin kuitenkin vasta, kun olin päässyt jutun viimeisille riveille. Niissä sanottiin, että Keskinkertaiselle äidille illat ovat etuoikeus, joista voi nauttia. Ja että yön tunnit, ihan ikiomat! Voiko niin olla? Oikeasti?

Kyllä se joskus nukkuu. Olen aivan varma siitä. Ja tällä hetkellä ajatus tuntuu jopa hitusen lohdulliselta. Luulen, että syynä tähän valonpilkahdukseen on viime yö. Jukka nukkui Väinön huoneessa, minä meidän sängyssä. Käytävän toisessa päässä. Nukahdin ja heräsin kahdeksalta. Yöllä en herännyt kertaakaan. En kertaakaan! Tuntui, kuin vain silmänräpäys olisi kulunut. Kahdeksan tuntia oli kuin henkäys vain. Tunne oli kovin poikkeava normaalista, siitä, että tietää tasan tarkkaan koska kello on kolme, puoli neljä ja kappas, seitsemänkin.

Muutaman ja kahdeksan tunnin välillä on koko maailman kokoinen ero. 

Kuva: Hidasta elämää

Mitä näet toisen silmistä?

Aikana, jolloin voin huonosti, minun oli todella vaikea kohdata ihmisiä silmästä silmään. Silmiin katsomisen vaikeus hankaloitti kanssakäymistä aika paljon. Kun ei voi katsoa keskustelukumppania silmiin pitkään, vaan vain vilkaisee. Kun kaupungilla tekee mitä tahansa, että kukaan ei huomaisi tervehtiä. Kun tuntuu helpommalta painaa katseensa maahan.

Hankaluuden huomasi tässäkin asiassa vasta sitten, kun se alkoi helpottamaan. Ymmärsin, että pelkäsin sitä, mitä niissä silmissä näkyisi. Ihminenhän peilaa itseään toisten ihmisten katseesta. Hyväksyntä, rakkaus ja luottamus, ilokin. Niitä me haluamme nähdä. Siinä tilanteessa kun itse kuvittelee olevansa kertakaikkisen kelvoton, ei kestä sitä mahdollisuutta, että se sama tuomio tulisi myös toisen katseesta.

Tämä päättely liippaa lähteltä myös selitystä siitä, miksi en kertonut aiemmin. Miksi en hakenut apua nopeammin oman tilanteeni tajuttuani. Ensinnäkin, uskon täysin siihen, että ihminen hakee apua vasta sitten kun on siihen valmis. Minulla tuo tarvittava aika oli vuosi. Kun kriisi on päällä, kaikki voimat menevät selviytymiseen ja pärjäämiseen, kaikkein välttämättömimpään. Enempään ei yksinkertaisesti ole antaa mitään, ei voimia, ei palaakaan itsestä.

Kun tilanne rauhoittuu ja on on niin sanotusti selvemmillä vesillä , alkaa mieli prosessoida kokemaansa. Pikkuhiljaa mieli päästää pintaan asioita, jotka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Jokainen varmasti on kuullut, että pahasta traumasta kärsivä ihminen ei yksinkertaisesti muista tapahtunutta. Mieli suojelee estämällä muistojen pääsyn tietoisuuteen. Aika, jonka ihminen tarvitsee valmistuakseen käsittelemään kipeitä asioita, on varmasti kaikella tapaa tapauksesta riippuvainen ja jokaisella yksilöllinen. Uskoisin, että muistojen pakottaminen tai avun tuputtamienn liian aikaisin on enemmän haitallista mitä hyödyllistä. Ihmisen mieli kyllä tekee työnsä kun on sen aika.

Samaan tapaan tiesin hetken, jolloin pystyin kertomaan siitä, mitä meidän elämässämme oli tapahtunut. Hetki, jolloin kaikki oli sekaisin ja ylösalaisin, olisi ollut liian vaikea ottaa vastaan esimerkiksi myötätuntoa. Uskon, että se olisi kaikessa hyvyydessään ollut liian musertavaa. Kun aika oli kypsä ja omat jalat hieman tukevammalla maaperällä, pystyin hyvin ottamaan vastaan saamaamme myötätuntoa, vastaamaan kysymyksiin ja päättämään, että tästä asiasta en aio vaieta. Olkoon se sitten äitimyytin murtamista, ihmisyyden esiin tuomista äitiydenkin osalta tai vain toivoa siitä, että jonkun toisen olo tämän myötä helpottaisi, näistä asioista t ä y t y y puhua enemmän.

Ei riitä, että on olemassa keinoja seuloa esimerkiksi erilaisin lomakkein äidin mielialaa. Ei riitä, että on olemassa auttamisen keinoja ja menetelmiä. Palveluiden piirissä täytyy olla henkilöitä, jotka tavoittavat äitejä siten ja siinä kohdassa, että he omalla toiminnallaan mahdollistavat rehelliset vastaukset vailla pelkoa. Ennen kaikkea tarvitaan oikeaa ja kokemusperäistä tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun asiasta tehdään näkyvä siten, että oikeat ihmiset kertovat kokemuksistaan, eikä turvauduta pelkästään teoreettisiin kuvauksiin, kynnys hakea apua laskee varmasti. Kun jokainen äiti ymmärtäisi, että ei ole ainoa. Että se voi tapahtua kenelle tahansa.

Täysin yllättävät lapsiperhejutut

Siis jutut, joita en todellakaan osannut kuvitellakaan ennen kuin märkä rätti todellisuus toi ne mukanaan.

• Unen määrä.
  Tai oikeammin unen puute. Tottakai tiesin, että vauvana ei nukuta. Mutta jotenkin olin ajatellut, että kyllä se jossain vaiheessa oppii. No, ei ole vielä oppinut.
• Edellisen vaikutusten kokonaisvaltaisuus: ympäri vuorokauden ja vuoden jatkuva krapula, sammaltava puhe ja pätkivä pää. Puurohiutaleet jääkaapissa ja maito hiutaleiden paikalla, päästä katoavat nimet ja vain toisesta kädestä puhdistetut kynsilakat.
• Yksinäisyyden arvostaminen.
  Ennen yksinolo oli kauhistus, vältettäväkin asia. Nyt tavoiteltava ja tärkeysjärjestyksen kärkipäässä, muuten homma leviää käsiin.
• Hiljaisuuden arvostaminen.
  Automatkoilla radio pysyy kiinni.
• Ajankäytön tehostuminen.
  Jos ennen olin tiitterä, nyt olen tarvittaessa t o d e l l a  tehokas.
• Oman lapsen huumori.
  Kuinka nerokasta ja kertakaikkisen jalat alta vievää! Meillä nauretaan paljon.
• Tiiminä toimiminen.
  Vaikka välillä arjessa takkuaa, kriisitilanteessa toimimme Jukan kanssa saumattomasti yhteen. Kriisitilanteella tarkoitan esimerkiksi oksennusta sohvalla tai niskakakkaa.
• Vaippojen toimimattomuus.
  Ei tullut mieleenikään miettiä, että "toimivatko" vaipat!
• Imetys.
  Siellä maito, täällä maito, joka puolella... "Tässä Teille sateenvarjo, ihan vain varalta, ettette kastu. Aion imettää lapseni tässä penkillä kolmen metrin päässä Teistä."
• Muutos.
  Kaikki muuttui, mutta mikään ei muuttunut. Meille muutti asumaan täysin uusi tyyppi ja elämä pyörii nyt näin. Mutta ei minusta tullut viisaampaa, kypsempää ja kaiken tietävää aikuista. Siis sellaista, jollaisena lapset vanhempansa näkveät. Muistatteko mainoksen, jossa lapsi kysyy autoa ajavalta isältään, että tietääkö tämä varmasti mihin mennään? Isä vastaa tietävänsä, mutta tuskin selviäisi ilman navigaattoria. Edelleen ihminen, edelleen keskeneräinen ja paljon vähemmän viisas, kypsä ja tietävä kuin ennen lasta. Tuli mittasuhteita, mutta ei halu tanssia pöydillä kadonnut minnekään.
• Syyllisyys ja huono omatunto.
  Melkein mistä vain ja koska tahansa. 
• Ääripäät.
  Ne hetket, jolloin uhmaikäinen huutaa suoraa huutoa, yrittää purra, nipistää ja potkia. Ja sitten ne hetket, jolloin iloinen pörröpää tulee ovella vastaan ja sanoo: "Väinö äitiä rakastaa!".

+ Yodan lailla puhuva lapsi, how cool is that?!