Introvertin tunnustukset

Onpas jännittävää kirjoittaa tästä asiasta.

Oletin nimittäin hyvin pitkään, että olen ekstrovertti: sujuvasainainen small talkin taitaja, joka saa energiaa toisista ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista. Kas kummaaa, kyse olikin niistä hetkistä, kun virtaa oli tarpeeksi, ei suinkaan pysyvästä olotilasta. Aikana ennen lasta olin todella paljon yksin ja itsekseni yhteisessä kodissamme, koulussakin paljon omissa oloissani. Sosiaaliset tilanteet, hetket ja kohtaamiset antoivat energiaa enemmän kuin veivät sitä, sillä niiden määrä oli aisoissa. Kun tilanne sitten kääntyi päälaelleen, olin kuin kala kuivalla maalla henkeä haukkomassa. Kesti pitkään ymmärtää, missä vika.

Pikkuhiljaa kuitenkin ymmärsin, mistä oli kyse: halusin olla myös yksin. Tai ehkä ennemmin niin, että minun täytyi ja täytyy edelleen saada olla myös yksin. Minäkuvan muutos oli iso, ja on edelleen. Olen paikantanut prosessin alun Seinäjoelle muuttoon, mutta erityisesti lapsen syntymään. Silloin maa alkoi vavahdella, tuttu muuttui vieraaksi ja oli etsittävä uutta, tukevaa maata jalkojen alle. Kun kaikki turha riisuttiin mielen päältä ja jäljelle jäi vain paljasta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä näkemänsä ja oppia elämään sen kanssa. Ennen oli mahdollisuus valita yksinolon ja seuran välillä, elämäntilanteen muututtua valintaa ei enää luonnollisestikaan voinut aina tehdä omia tarpeitaan kuunnellen.

Tälläkin hetkellä kohtaan päivittäin kymmeniä ihmisiä. Kun tulen töistä kotiin, ovella vastassa ovat ne kaikista tärkeimmät ihmiset, joille haluaisi antaa itsestään suurimmat siivut. Usein käy kuitenkin niin, että kotiin saapuu rättiväsynyt äiti ja vaimo, jonka suurin haave on mennä peltorit päässä vaatekomeroon piiloon. Näin en kuitenkaan joka päivä tee, vaan leikin Rollella ja Sampalla, käytän iltapesuilla ja nukutan. Kun lapsi nukkuu, alakerassa odottaa aviomies ja yksi parisuhde. Yleensä tässä vaiheessa tuntuu, että en saa sanaakaan suustani, haluaisin olla vain hiljaa ja tuijottaa seinää. En tartu puhelimeen, en soita kuulumisia, koska en jaksa. Minusta ei yksinkertaisesti enää riitä. Jos saisin valita, tekisin töitä kotoa käsin edes parina päivänä viikossa, ihan yksin. Jos unelmistani tulisi totta, kirjoittaisin työkseni kotoa käsin.

Minulla on harvoin tylsää. Voin istua ajatuksissani pitkiäkin aikoja, kirjoitella muistiinpanoja ja vain pohdiskella. Lempitekemiseni on istua auton kyydillä ihan hiljaa ja katsoa ulos ikkunasta. Olen huomannut, että hiljaisuus on helppoa, mutta vain joidenkin kanssa. Miehet ovat tässä asiassa ehkä helpompia kuin naiset, oletteko huomanneet saman?  Välillä minusta tuntuu, että tekisi mieli repiä tukka päästä turhanpäiväisiä jaaritellessa. Välillä taas tuntuu, että voisin keskustella koko yön saamatta kyllikseni. Nautin myös seurasta, ja voi kuinka kovasti nautinkaan! Mutta sopivina annoksina laadun korvaten määrän.

On hirmuisen lohduttavaa tietää, että sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaksi täysin eri asiaa. Lohduttavaa on myös se, että kun tässä on oppinut itseään vähän tuntemaan, on voinut selittää myös muille. Keskusteluiden kautta sitä on huomannut myös sen, että hei, en ole ainoa! Mitä enemmän tietää ja tunnistaa, sitä paremmin osaa vetää omia rajojaan, huolehtia jaksamisestaan ja näin ollen olla useammin parhaimmillaan kuin pahimmillaan.

Onnea on myös se, että kotona asuvat miehet tietävät, että äiti välillä elpyy.

Oletko sinut?

Mielenterveysviikon 2016 teema on: Oletko sinut?

Teema liittyy Mielenterveyspoolin yhteiseen samannimiseen kampanjaan, joka alkaa kansainvälisenä suvaitsevaisuuden päivänä 16.11.2016 ja jatkuu mielenterveysviikon loppuun eli 27.11. saakka.

Teeman ja kampanjan tarkoituksena on kehottaa ihmisiä pohtimaan kysymystä: Oletko sinut erilaisuuden kanssa? Kyse voi olla joko omasta tai muiden erilaisuudesta. Teeman ja mielenterveysviikon laajempi tavoite on vaikuttaa siihen, että mielenterveyden ongelmiin liittyvät stigmat vähenisivät yhteiskunnassa. (Mielenterveyden keskusliitto)

Tänä vuonna Mielenterveysviikko pysäytti, teema on erinomainen! Jokaisen meidän tulisi miettiä, miten kohtaamme erilaisuutta, omaamme tai muiden. Erityisen tärkeää se on heille, jotka ammateissaan kohtaavat mielenterveytensä kanssa kamppailevia, mutta ehdottomasti myös muille. Luulenpa, että aika harvassa ovat sellaiset henkilöt, joita mielenterveyden ongelmat eivät kosketa millään tavalla. Jos ongelmia ei omalle kohdalle satu, luultavasti läheisistä löytyy joku, joka ongelmien kanssa kamppailee. Kuinka suhtaudumme? Osaammeko kohdata, tai ennemmin: uskallammeko kohdata? 

Teema sai minut pohtimaan, että olenko. Olenko oikeasti sinut kaiken sen horjumisen ja rämpimisen kanssa? 

Nyt ja tässä hetkessä voin sanoa olevani. Mutta näin ei ole ollut kovin pitkään. Eikä tämä olo ole pysyvä, aina samanlainen päivästä toiseen. On aikoja ja hetkiä, jolloin en ole yhtään sinut. Niinä hetkinä, kun joku ihmettelee mielipidekirjoituksissa lehtien palstoilla tai keskustelun lomassa, että miten jotkut äidit eivät jaksa, uupuvat ja nuupahtavat. Kadottavat hymyn, itkevät suljetun vessan oven takana ja toivovat, että yö tulisi pian, pääsisi nukkumaan. Niinä hetkinä horjun taas, epäilys astuu mieleen yrittäen tehdä sinne pesää. Mutta sitten, kun hengitän ja saan jalat tukevammalle maalle, olen taas varmempi. Jopa ylpeä:olin siellä, ja selvisin! 

Ajattelen, että tämä ihmettelijöiden ja epäilijöiden joukko on sellainen tuulimyllykylä. Kuinka jo valmiiksi asenteensa valinneelle voi kertoa, että se olisit voinut olla myös sinä? Tai paras ystäväsi, siskosi, oma äitisi. Ihminen, joka ei ymmärrä erilaisuutta, sitä, että jokainen jaksaa eri verran, kuormittuu erilaisista asioista, kantaa erilaisia lasteja ja taakkoja ja osaa näistä vielä niin näkymättömissä, että tuskin itsekään niistä tietävät, ei voi asennettaan muuttamatta ymmärtää mielen haurautta. Sitä, että joskus sen keikahtamiseen tarvitaan vain yksi pieni murunen lisää jo valmiiksi raskaaseen kuormaan, tai joskus tyhjä reki täyttyy hetkessä, salamana ja yllättäen. 

Tuulimyllyjä vastaan on turha taistella, sanotaan. Mutta minä olen päättänyt omalta osaltani yrittää. Uskon, että kielteisten, tuomitsevien ja silmänsä sulkevien asenteiden taustalla on paljon muutakin kuin ymmärtämättömyyttä. Siellä on pelkoa, haavoittuvaisuutta ja epävarmuutta. Tietämättömyyttäkin ehkä. Onhan se hurja ajatus, että elämässä voi tulla vastaan mitä vain. En minäkään ajatellut, että silloin kun ihmisen ajatellaan olevan onnellisimmillaan, en sitä olisikaan. Ja kyllähän se pelottaa. Tuntematon pelottaa tai jännittää aina. 

Toivon, että kertomalla omaa tarinaa, puhumalla avoimesti ja vastaamalla kysymyksiin, tuntematonta olisi vähän vähemmän. Eikä sitten tarvisi niin pelätä, kiertää kaukaa tai katsoa toisaalle. Ymmärtää ehkä, että ei toisen kenkiin astuminen tarkoita sitä, että kuvittelee itsensä samaan tilanteeseen ja sitten hämmästelee, että en minä tuossa tilanteessa tuolla tavalla masentuisi, vaan sitä, että miettii, miltä minusta tuntuisi tuntea tuolla tavalla.

(Tästä pääsee kurkkaamaan muita tekstejä aiheeseen liittyen, samoin tuolta sivupalkin sjm-tunnisteesta)

Kehonkuvan hidas muutos

En oikein edes muista, mitä ajattelin kroppani olevan ennen raskautta. Kasvava vatsa herätti ihastusta, mutta myös ahdistusta. Olen aina ollut hoikka, joskus liiaksikin. Ala- ja yläkoulun ajan vakuuttelin terveydenhoitajille syöväni kyllä tarpeeksi, mutta silti. Pitkä ja hoikka, sellainen olen aina ollut. Välillä on ollut kausia, jolloin olen potkunyrkkeillyt tai tehnyt verenmaku suussa bikinbody bootcampia, kausittainen liikunta on ollut juttuni.

Raskausaikana kaikki kommentit koskien vatsaa olivat ahdistavia. Oli aivan sama, ihmettelikö joku sitä, kuinka pieni vatsani oli viikkoihin nähden tai sitä, että onpas se kasvanut viime kerrasta, en oikein osannut suhtautua. Tuntui aivan hullulta, että raskaus altisti minut kommenteille koskien ulkonäköäni aika tunkeilevallakin tavalla. Kassajonoja myöten ihmiset katsoivat oikeudekseen kommentoida ulkonäköäni niin suoraan, aika hullua! 

Kun vauva syntyi ja vihdoin pääsin omin jaloin suihkuun, en oikein tiennyt mitä ajatella. Tutut tissit olivat kadonneet ja tilalle oli kasvanut meijerit. Vatsa oli täynnä tikkejä ja aivan keltainen siitä leikkausta varten levitetystä aineesta. Pehmeää nahkaa ja happaman maidon hajua. Siinä hetkessä oli tuttuus aika kaukana. Kuitenkin olo oli aika luonnollinen, ymmärsin, että olin vasta saanut lapsen, enkä voisi näyttää samalta kuin ennen. Eniten taisi säikäyttää kovin valkoinen naama ja heikko vointi.

Oman kehon rajat hämärtyivät sairaalassaoloaikana aivan valtavasti. Vauva söi tiheästi ja hoitajat neuvoivat rinnasta kädestä pitäen imetystä alkuun. Viereisellä pedillä oli toinen äiti, jonka mies kävi joka päivä vaimoaan katsomassa. Ja joka kerta hänen piti kävellä minun sänkyni ohi. Alkuun hän ei tiennyt minne katsoa, mutta päivien kuluessa tervehdimme toisiamme kuin vanhat ystävät, vaikka imetin lastani tai minulle tehtiin jotain toimenpidettä. Kaikkeen tottuu. Totuin myös siihen, että Jukka lähti kanssani vessaan. Hän puki minulle vaatteet alushousuja ja sukkia myöden. Piti kädestä, kun katetri poistettiin. Hän seisoi vieressä kun yritin ensimmäistä kertaa seisoa sektion jälkeen, ja nappasi kiinni kun taju lähti ja verta roiskui lattialle. 

Imetin Väinöä puoli vuotta. Puolen vuoden ajan vaatteiden valintakriteerinä oli se, että niissä olisi helppo imettää. Vanhat housut mahtuivat päälle, mutta suurin osa niistä oli käyttökelvottomia, koska ne painoivat leikkaushaavaa yllättävän kipeästi. Kesti todella pitkään imetyksen loppumisen jälkeen ennen kuin ymmärsin, että kehoni on vain minun käytössäni. Kukaan ei kasva vatsanahkani sisällä, eikä minun tarvitse enää ruokkia lastani muuta kuin tuttipullolla ja lusikalla. 

Ostelin joitakin uusia vaatteita ja hankkiuduin eroon lähes kaikista odotus- ja imetysvaatteista sekä niistä lemppareista, joista en ollut suostunut luopumaan, vaikka kasvava maha venytti ne pilalle. Oli hullunkurista ajatella, että minkälaisia vaatteita sitä ostaisi! Rintaliivejä joutui ostamaan monta satsia, sillä pysyvää on vain muutos, edelleen :D Haha. 

Nyt kun Väinö täyttää pian kolme, koen, että olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärrän täysin, että en ole (todellakaan) raskaana, enkä myöskään imetä. Ainoa asia, mikä muistuttaa edellämainituista asioista, on leikkaushaava alavatsalla ja pieni Vääppynen. Välillä haavaa juilii, mutta muuten en edes muista sitä, jos en erikseen kiinnitä huomiota. Raskauden jälkeen kohtelin kehoani aika kovakouraisestikin, halusin olla kunnossa kaiken sen heikon olon jälkeen. Nyt suuntaviittana on lempeys ja oman olon kuuntelu. Olen joogannut paljon ja löytänyt siitä lajin, joka hoitaa niin mieltä kuin kehoakin. 

En tiedä kuinka ajattelisin itsestäni ja kehostani ilman lapsen saantia, mutta voisin kuvitella, että hyvin eri tavalla. Olen onnellinen ja kiitollinen kaikesta kokemastani, merkityksiä tapahtumille kyllä löytyy, kun aikaa kuluu. On hauskaa huomata, että kohtelee itseään pääsääntöisesti hyvin ja armollisesti. Olen äiti, mutta myös nuori nainen. Kumpikin näistä saa näkyä ja olla selkeä osa minua. Silti muutos ja uudelleen asennoitumisen aikataulu hämmästytti, pitkällinen prosessi tämäkin!

Järki-ihminen vai tunneihminen?

Järki-ihminen / tunneihminen

Kukaan ei liene absoluuttisesti vain toista tyyppiä, vaan jokainen on omanlainen sekoituksensa näistä. Oma miksini taitaa olla kuitenkin aika reilusti enemmän tunne- kuin järki-ihmistä, vaikka sitäkin toki mahtuu joukkoon mukaan. Olen aina tehnyt päätöksiä tunteiden perusteella ja ne ohjenuorinani. Usein saattaa käydä niin, että yritän hahmottaa jotain isoa päätöstä järkiperustein vääntelemällä ja kääntelemällä, mutta nähdystä vaivasta huolimatta loppujen lopuksi luotan tunteeseen ja teen ratkaisuni sen perusteella. Luotan vaistooni ja yritän noudattaa intuitiotani. Olen huomannut, että mitä enemmän sille antaa tilaa ja mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä herkemmäksi muuttuu.

Tunnustaudun varsinaiseksi liikuttujaksi ja itkijänaiseksi. Elokuvat, kirjat ja se, että rekkakuskit nostavat toisilleen kättää.. You name it! Liikutun myös kauniista asioista, ystävällisistä eleistä ja huomaavaisuudesta. On ihanaa, kun tuntee isosti, mutta asialla on toki kääntöpuolensakin. Kaikki asiat tuntuvat isosti. 

Pelko, suuttumus tai ahdistus on usein kokonaisvaltaista. En pääse asiasta eteenpäin ennen, kuin olen sen käsitellyt niin useasti kuin on tarve, eli aika useasti. Pilkkonut pieniin palasiin, pureskellut ja ehkä viimein ymmärtänyt, että eihän tässä mitään katastrofia tapahtunutkaan. Olen kovasti yrittänyt tuoda sitä järki-ihmistä minussa esimerkiksi pelkojen käsittelyyn, mutta opettelemista todellakin riittää. Yritän muistutella itselleni samaa kuin mummuni ja äitinikin: "Kaatuuhan niitä valtamerilaivojakin." ja joskus kuvittelen itseni kuun pinnalle tiirailemaan maan pinnalla tarpovaa itseäni ja ongelmieni kokoa. Joskus nämä auttavat, joskus eivät.

Silti, näin on oikein hyvä. 

Olen suunnattoman onnellisessa asemassa kun olen saanut rinnalleni tyypin, jolla on hieman enemmän jalat maassa. Sellaisen, joka muistuttaa asioiden oikeasta laidasta ja antaa vinkkejä oikeisiin mittasuhteisiin. Luulenpa, että vastakohdat tosiaan täydentävät toisiaan!

Mitäs seuraavaksi?

Täällä podetaan pientä kriisiä, jonka voisi otsikoida seuraavasti: Mitä me haluamme tältä elämältä?!

Syitä tähän pieneen elämänkriisiin on kaksi.

1. Ajoin perjantaina mummolamatkalla auton ulos tieltä. Vastaantulevien kaistan kautta lumen pöllytessä perä edellä ja tömps suureen ojaan. Jos tieltä suistuminen voi olla kaikkien taiteiden sääntöjen mukainen, tämä oli sellainen. Paljon pehmeää lunta, ketään ei tullut vastaan, kaikilla vyöt, eikä mitään mihin törmätä. Kenellekään ei käynyt kuinkaan, ei edes autolle. Apuakin saatiin heti, ja auttajalla sattui olemaan sopivasti turvaistuinkin autossaan. Sen verran ehti kuitenkin aivot työskennellä siinä tiellä pyörimisen lomassa, että hätä tuli. Olotilaa kuvaa ehkä parhaiten puhdas kauhu. 

2. Edellisen jälkeen vähäpätöiseltä kuulostava, mutta silti merkittävästi puntteja tutisuttava juttu: minä valmistun toukokuussa.

Nämä kaksi yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että oman tien etsiminen on kovin kiivasta. En halua viettää tätä elämää tekemällä jotain vailla minkäänlaista intohimoa. En myöskään halua hypätä siihen oravanpyörään, jota olemme menestyksellisesti vältelleet tähänkin asti. Elämä, joka on meidän näköinen, viehättäisi kovasti. Mutta kun se voisi näyttää niin monelaiselta! Mitä me valitsemme? Mitkä ovat niitä tärkeimpiä juttuja, joita haluamme tehdä ja toteuttaa?

Varattiin perjantaista lauantaihin hotellihuone Kokkolasta. Väinö pääsee mummun ja pappan hoiviin, Jukka menee pelin jälkeen saunailtaan ja minä aion istua siellä huoneessa suljettujen ovien takana miettien, että mitä hemmettiä. Ja juoda ehkä lasin punaviiniä. Toivottavasti lauantaina asuntonäyttöön kävelee nainen, joka tietää edes vähän enemmän.

Introvertti vai ekstrovertti?

Introvertti / ekstrovertti

Tähän voisin ehkä kirjoittaa, että lapseni teki minusta introvertin. Tai sitten vain todeta, että kun on rohkeasti oma itsensä, alkaa oppia todellisen minänsä kaikkien kerrostumien alta. Nautin kyllä seurasta, mutta liika on liikaa. Ehkä jollain tavalla ihailenkin ihmisiä, joilla on joka päivälle suunnitelmia: kahvitreffejä kaverin kanssa, sisäleikkipuistoa ja kapungilla käyskentelyä. Minä en samaan pysty, tai jos pystyn, se tapahtuu oman hyyvinvoinnin kustannuksella. 

Voisin ajatella, että voimavaroja sosiaaliseen kanssakäymiseen on tietyn verran. Ennen kuluttavia asioita oli paljon vähemmän kuin nyt. Opiskelu syö valtavasti! Kun opiskelee alaa, jolla vuorovaikutustaidot ovat avainasemassa, niitä täytyy myös reenailla. Lisäksi käsiteltävät asiat ovat paikoin todella rankkoja. Vaikea kuvitella, että jaksaisi seksuaalirikoksia käsittelevän luennon jälkeen lähteä pirteänä ostoksille. Kotiinkin pitää sellaisen päivän jälkeen ajaa mutkien kautta, että saa ajatukset kasaan eikä kuljeta kaikkia kotiväelle. Tuntuu, että päässä kuhisee jatkuvasti, uutta sisäistettävää tietoa tulee jatkuvalla syötöllä. Ja usein se on niin mielenkiintoista, että mielelläänkin pohtii lisää!

Vauva-aikana sosiaalista kanssakäymistä ympäri vuorokauden, joka päivä, joka viikko jne. Haukotuttaahan se! ;)

Verrattuna entiseen elämään muutakin muutosta on tapahtunut. Muutama vuosi sitten olin todella paljon yksin, ei ollut lasta, eikä miehestäkään näkynyt kuin hännänpää sen sännätessä koulusta tai töistä reeneihin, viikonloputkin olivat lähes poikkeuksetta "omaa aikaa" minulle. Olikin aikamoinen totuttelu siihen, että nyt täällä kotona on kaksi kaveria. Ja kissa! Aikaa rauhoittumiseen ja itseni kuunteluun on pitänyt raivata, on pitänyt nähdä vaivaa sen eteen, mikä ennen oli itsestäänselvyys.

Jos yksinolo oli ennen kauhistus, nyt se on mielenterveyden edellytys. Nautin hiljaisuudesta, omien ajatusten kuuntelusta ja siitä, että saan vain olla r a u h a s s a. Liika ohjelma saa minut aivan ylikierroksille ja taidan muuttua aika rasittavaksi ämmäksi. Parempi siis pitää kalenteri sopivan väljänä. Uskon, että tässä elämässä tulee vielä se aika, jolloin taas kaipaamalla kaipaan jotain äksöniä. Sen aika ei vain ole nyt. Anna Perho kirjoitti yhdessä kolumnissaan, että jotta voi sanoa kivoille asioille kyllä, pitää osata myös sanoa ei. Tässä elämänvaiheessa sanon ei myös sellaisille asioille, joille en todellakaan olisi uskonut sitä sanovani esimerkiksi neljä vuotta sitten. Aikaresurssin arvo kasvaa aivan suunnattomasti lisääntymisen jälkeen ja se näkyy kyllä päivittäin tekemissäni valinnoissa. 

Tämän postauksen innoittaja ja inspiraatio löytyy täältä! Ajattelin kirjoittaa ajatuksia jokaisesta kohdasta erikseen, tässä tämä ensimmäinen. 

Ajatuksia jaettavaksi luennolta Jooga, myötätunto ja neurotiede (Suvi Laukkanen)

Joulukuussa suunnistimme  ystäväni kanssa joogailijoiden joulukokoontumiseen kuuntelemaan Suvi Laukkasen luentoa aiheesta Jooga, myötätunto ja neurotiede. En lainkaan tiennyt mitä odottaa, joten pääsin yllättymään positiivisesti. Niin mielenkiintoista asiaa! On aina ilo kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja on asiastaan innostunut.

Luento käsitteli aluksi neurotieteen kannalta katsottuna ihmisten aivojen toimintaa. Suvi kertoi evoluution muovaamien aivojemme vaikutuksista tähän päivään selventävien esimerkkien avulla. Ihmisen kolme selkäytimestä lähtevää reaktiota uhkatilanteessa ovat tiedettävästi taistele, pakene ja jähmety. Ennen ajateltiin, että jokin näistä kolmesta reaktiosta käynnistyy kun ihminen tekee tietoisen havainnon uhkaavasta tilanteesta ("tiikeri!"). Nyt kuitenkin ymmärretään, että ennen tietoista asian havaitsemista on alkukantainen reaktio jo käynnistynyt. Ikiaikainen hälytysjärjestelmä vaara- ja uhkatilanteiden varalta toimii periaatteella better safe than sorry. Joidenkin ihmisten hälytysjärjestelmä uhkaavien tilanteiden varalta on kuitenkin yliaktiivinen, ja hälyttää, vaikka todellista tarvetta ei olisikaan.

Kun uhkatilanteessa selviytymiseen ja hengissä säilymiseen tähtäävät reaktiot käynnistyvät, osa muista toiminnoista sammuu. Yksi näistä tarpeettomina sammutettavista on kyky tuntea empatiaa. Eli uhkatilanteessa ihminen käytännössä menettää kykynsä ja taitonsa tuntea empatiaa. Tiikeri-esimerkkinä tämä tarkottaisi vaikkapa sitä, että tiikerin kanssa silmätysten joutunut henkilö ei mieti ennen aseensa laukaisua, että onkohan tiikerillä pentuja ja että kukakohan niistä emon kuoleman jälkeen hoitaa, vaan ampuu pelastaakseen oman nahkansa.

Myötätunnon tunteminen on siis suoraan yhteydessä turvallisuuden tunteeseen. Olen jo aiemmin törmännyt ajatukseen, jonka mukaan myötätuntoa tuntevat ne, joilla siihen on varaa (Anne Pessi). Mahdollisuus myötätuntoon tuntemiseen on sellaisilla olennoilla, jotka kokevat olevansa turvassa. Mistä nykyihmisen turvattomuus sitten syntyy? Esimerkiksi köyhyydestä, työttömyydestä, sairauksista ja ihmissuhdeongelmista. Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, että hankalassa elämäntilanteessa elävä ei voisi olla myötätuntoinen. Toinen vaikeassa elämäntilanteessa oleva saattaa tuntea suurta myötätuntoa hankalassa tilanteessa olevaa kohtaan, koska osaa suunnilleen kuvitella, mitä tämä käy läpi. Aina näin ei kuitenkaan ole, vaan turvattomuuden tunteen lisääntyessä hupenevat myös varat, joita tarvitaan myötätunnon tuntemiseen.

Olisin voinut istua kuuntelemassa Laukkasen luentoa vaikka koko loppupäivän, se todella antoi ajattelemisen aihetta!

Erityisherkkyydestä

Erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus. Erityisherkän ihmisen (engl. Highly Sensitive Person, HSP)  hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin. Käytännössä se ilmenee tarkkana havainnointikykynä, kokemisen syvyytenä sekä monipuolisena ja syvällisenä asioiden käsittelykykynä. (Lähde: http://erityisherkat.wix.com/erityisherkat)

Kun viimeksi kirjoitin erityisherkkyydestä, sivusin aihetta vain maininnan ja kirjasuositusten verran. Suositukset ovat edelleen voimassa, kehotan kaikkia aiheen omaksi tuntevia lukemaan saatavilla olevat kolme kirjaa: Erityisherkkä ihminen, Erityisherkkä ihminen ja parisuhde sekä Erityisherkkä lapsi. Mielenkiintoista tietoa myös niille, jotka eivät itseään erityisherkiksi lue tai tunnista. Asiaan skeptisesti suhtautuville ja tutkimuksesta kiinnostuneille kirjat tarjoavat myös tietoa tehdyistä tutkimuksista sekä niiden tuloksista.

Nyt ajattelin rohkaistua ja valottaa asiaa hieman omalta kohdaltani. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka joku ihminen itsensä erityisherkäksi tunnistaisi ja tiedostaisi, ei tämä ominaisuus ihmisessä mielestäni oikeuta mitenkään sillä ratsastamaan negatiivisessa mielessä.

Erityisherkkyyden tunnistaminen on itselleni antanut ennen kaikkea vapautuksen. Vapautuksen siitä tunteesta, että olen aina liikaa tai liian vähän jotain. Jotain, mitä osa muista on, mutta minä en. Löysin itseni ja pääsin eroon huonommuuden tunteesta. Ymmärrys itseä ja myös muita kohtaan on lisääntynyt todella paljon. Osaan elää itseni kanssa paremmin. Myös ymmärrys parisuhteeseen liittyvistä asioista on kasvanut, samoin ymmärrys omaa lasta kohtaan.

Kuinka minä sitten löysin koko jutun ja sen mukanaan tuomat, nuo yllä luetellut asiat, ominaisuuden nimeltä erityisherkkyys? (Voin kertoa, että tämän tapahtuman jälkeen aloin todella uskoa siihen, että käsiini kulkeutuu juuri ne kirjat, jotka minun on tarkoituskin lukea.)

Kotisohvalla nettiä selaillesa törmäsin testiin, jonka avulla oli mahdollisuus selvittää, oliko erityisherkkä vai ei. Olimme Jukan kanssa tehneet muitakin testejä illan kuluksi, ihan huvin vuoksi vain. Teimme myös tämän. Sain yhtä pistettä vaille täydet pisteet. Muistan, kuinka mietin uuden kysymyksen seuratessa toista, että taasko vastaan kyllä! Tämähän on juuri niin kuin minä. Siltä päivältä asia jäi siihen, niputin testin mielessäni hölynpölyä-osioon.

Seuraavana päivänä, koulupäivän jälkeen kävelin terapiaan. Pääsin huoneeseen sisälle, istuin sohvalle ja yritin poissaolevana vastailla kysymyksiin sen hetkisistä kuulumisista. Heti huoneeseen astuessani olin huomannut pöydällä kirjan, jonka kannessa luki Erityisherkkä ihminen. En voinut olla tuijottamatta kirjaa ja miettimättä, että oliko se sittenkin joku oikea juttu. Kysyin asiasta, kerroin edellisenä iltana tehdystä testistä ja itseni siitä löytämisestä. Nauroimme koko tilanteelle, ja olin niin iloinen ja helpottunut. Palaset loksahtelivat. Psykologi kertoi, että on itsekin eritysherkkä. Se käynti kului asiasta keskustellessa, ja käynnin päätyttyä kävelin suoraan kirjastoon. Kävi tuuri, ja korkeakoulukirjastossamme kirja oli hyllyssä, kaupunginkirjaston puolella siihen jonotti lähes 70 ihmistä. Muistan, kuinka hymyilytti vain koko tapahtumaketju.

Kotiin päästyäni luin aina kuin ehdin: hampaita pestessä, sängyssä, aamuisin, iltaisin... Mutta myös koulussa kahvitauolla. Mitä pidemmälle luin, sitä varmempi olin asiasta. Tämä kirja minun oli tarkoituskin lukea. En voisi olla kiitollisempi siitä, että se osui tielleni!

            

Joulukalenterin 17. luukku

Hoito-ohje itselle

Aina välillä kun arki pyörii vinhaa vauhtia, tekemistä on paljon tai muuten vain on kaikkea muuta, havahtuu siihen, että ei yhtäkkiä muistakaan, millon viimeksi on käynyt lenkillä. Tai lakannut kynnet, puhumattakaan siitä, että olisi vain hetken ollut. Istunut sohvannurkkaan ja katsonut telkkaria, lukenut hömppälehteä tai selaillut päämäärättömästi ihania ruokakuvia ja -reseptejä. 

Uskon, että jokaisella on ne omat hyvinvoinnin mittarinsa, kun jotkut tietyt asiat toteutuvat arjessa säännöllisesti, olo on hyvä ja tuntuu, että elämä on niin hallinnassa kuin se nyt mahdollisesti voi olla. Mitä nämä hyvinvointia ja jaksamista lisäävät asiat sitten ovat? Ne voivat olla konkreettisia asioita, tekoja tai tapoja, mutta myös ajatukset ja ajattelumallit voivat olla hyvinvointia lisääviä. Itselläni lista koostuu seuraavista:

- Hetki omaa aikaa mielellään joka päivä. Tämä voi olla vaikka lenkki, kirjastossa käynti tai puolen tunnin pötköttely sängyllä suljetun oven takana ihan vain yksikseni ja itsekseni. Sellainen hetki, jolloin voi tehdä mitä haluaa ilman, että kukaan ei vaadi mitään. Ajatukset saavat tilaa ja jälkeenpäin mieli on kirkkaampi.
- Säännöllinen syöminen. Paras ateriarytmi on sama kuin Väpällä: aamupala, (välipala), lounas, välipala, päivällinen ja sitten iltapala. Neljä tuntia ilman ruokaa on maksimi. Nälkäisenä kiukustun, olo on heikko ja kuvotus vaivaa, väsyttää, enkä jaksa keskittyä. 
- Tarpeeksi vettä, 10 x 2,5dl on määrä, jonka puhelimeni sovellus käskee juoda päivän aikana. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Jos vedenjuonti unohtuu (eilen unohtui), pää tulee kipeäksi ja alkaa heikottaa.
- Liikunta. Ennen kovinkin retuperällä ollut asia on korjaanutunut kun sopiva laji on löytynyt. Jooga on jo nyt tehnyt ihmeitä.
- Riittävät yöunet. 8 tuntia minimi. 
- Niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin, minulle on tärkeää, että kynnet on lakattu, tukka kammattu ja muutenkin ulkonäkö on freesi. Pieruverkkaripäivät kotona ovat sitten asia erikseen, niitäkin pitää olla. Mutta pääsääntöisesti haluan näyttää fiksulta, tuoksua hyvältä ja tuntea oloni kauniiksi ja hyväksi. Tätä asiaa pidän tärkeänä myös parisuhteen kannalta!
- Siisti koti. Tavarat järjestyksessä, omilla paikoillaan. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että sotku ahdistaa, tekee levottomaksi ja ärsyttää.
 - Ajatus siitä, että joka päivä voi syödä hyvää ja terveellistä ruokaa. Arkiruokakin voi olla hyvää, ihan jokainen kerta. Välillä on myös mukava panostaa ajan kanssa.
- Ajatus siitä, että jos joku päivä ei jaksa tehdä terveellistä ja hyvää ruokaa, on ihan ok mennä ulos syömään. 
- Sopimukset, säännöt ja listat helpottavat arkea, siivouspäivät, pyykkipäivät, korvamerkityt kotityöt... Mutta yhtä helpottavaa on ymmärtää, että olemme aikuisia ihmisiä, saamme jättää imuroimatta jos se sillä hetkellä tuntuu hyvältä. 
- Halaaminen. Hyvä mittari kiireelle. Jos ja kun muistaa halia miehen kanssa päivittäin monesti, on läheisempi ja rakastuneempi olo. Tämä on testattu juttu! :D Jos halimaan ei ehdi, helposti on sellainen etäinen fiilis. Siispä halikaa.
- Ystävät. Puhelimen päässä, kasvotusten tai pitkänkin matkan takana, mutta siellä kuitenkin. 

Kun nämä seikat ovat elämässäni kondiksessa, on hyvä olo. Positiivinen fiilis, pää selkeä, suora ryhti ja onnellinen mieli.

Millainen olisi Sinun hoito-ohjeesi itsellesi? 

Terveisiä kadonneiden kirjaston kirjojen ja epäonnistuneiden jouluherkkujen maasta

Ei liene yllätys, että ihminen joka lukee yhtäaikaa viittä kirjaa, lainailee kolmesta kirjastosta ja asuu kolmessa kodissa sekä kirjastolla ja koululla, voi joskus hukata kirjan. Tai kaksi. Sen jälkeen kun olimme kääntäneet ympäri omamme, appivanhempani heidän ja minun vanhempani omat talonsa, kirjat löytyivät. Onneksi! Ennen riemujuhlaa saatoin menettää yöuneni. Olisi ollut kovin kurjaa tuottaa pettymys paikalle, joka tuottaa minulle niin paljon iloa.

Seuraavaksi muhkuroita hyvän mielen tielle asettivat joululeivonnaiset. Epäonnistumiset leipomusten parissa ovat harvinaisia, nyt niitä tuli oikealta ja vasemmalta! Toffeet jähmettyivät kiinni folioon, fudge ei jähmettynyt lainkaan... Lähtökohdat ruokavieraita varten kokkaamiselle eivät olleet hääppöiset, keittiössäni yleensä majailevat luottamus ja itsetunto olivat kateissa. Blinit kuitenkin onnistuivat hyvin, eivätkä uunissa paahdetut porkkanat petä koskaan. Olen melko varma, että porkkanoissa ei voi koskaan epäonnistua.

Alavire kuitenkin vain jatkui ja minä ihmettelin kovin, että miksi ihmeessä. Armas mieheni sen sitten sanoi. Kun on tottunut tekemään paljon ja hirveästi koko ajan, lomailu on aikamoinen pudotus. Olo on nuhruinen ja pää tuntuu hattaraiselta. Minun on viisainta pysyä kiinni työn touhussa, rytmeissä ja rutiineissa. Vapaus on kiva kaveri, mutta kalenteri on luottoystäväni.

En muista, koska olisin ollut näin onnellinen maanantaista.

Joulukalenterin 10. luukku

"Enneagrammi perustuu ihmisten erilaisuuteen ja omasta tyylistä johtuvaan käyttäytymiseen. Jokainen meistä on oppinut jo lapsuudessaan perusstrategian, jonka avulla olemme saaneet turvallisuutta ja selviytymiskokemuksia perheen piirissä ja muissa kohtaamissamme tilanteissa. Tätä lapsuudessa omaksumaamme selviytymisstrategiaa me sovellamme myös myöhemmin elämässämme eri tilanteissa. Nämä strategiat ilmenevät enneagrammin yhdeksänä tyylinä. Enneagrammi on oman persoonan kehittämisen ja kasvun väline, jonka kautta opimme vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja ja huomaamme oman tyylimme vahvuudet ja vahvuuksien ylikäytön. Alamme ymmärtää paremmin myös toisten ihmisten käyttäytymisen erilaisuutta."

 (Lähde: http://www.enneagram.fi/enneagrammi/)

Mikä on enneagrammityyppisi? Tee testi tästä!

Olen tehnyt testin lukemattomia kertoja, ja aina enneagrammityypikseni on annettu nelonen, luova individualisti. Kuten muutkin persoonallisuutta kuvaavat testit, tämäkään ei ole kiveen kirjoitettu tuomio sinusta tai minusta, mutta varmastikin oiva väline tutustua itseensä paremmin.

"Nelosesta kerrotaan, että hän on arhaimmillaan luova, syvällinen ja ilmaisuvoimallinen, huonona päivänä ylitunteellinen, oikutteleva ja loukkaantuva." 

"Nelosella on ainutlaatuinen kyky muuntaa kokemuksensa, vaikeat ja raskaatkin, merkitykselliseksi kauneudeksi."

"Nelonen kokee tinkimättömyyden ja aitouden hyvin tärkeäksi ilmaistessaan itseään ja hän odottaa tätä samaa intensiivisyyttä myös muilta."

"Nelosten on vaikea käsittää asiallista tunteilemattomuutta ja he pitävät välillä muita ihmisiä pinnallisina ja ylipirteinä."

"Neloselle mitkään inhimilliset tunteet eivät ole vieraita -- "

Joulukalenterin 9. luukku

Ajatuksia opiskelusta ja oppimisesta

On hauska huomata, kuinka oma suhtautuminen opiskeluun on muuttunut Väinön syntymän myötä. Nyt käytettävissä oleva aika on rajallinen, eikä lipsumisiin ole varaa. Ajankäytön hallinta on tehostunut huomattavasti, mutta samalla asiat ovat asettuneet mittasuhteisiin. Tunnistan itsestäni sellaisen luonteenpiirteen, että jos olisi mahdollista, antaisin opinnoille koko käden, vaikka kaksikin. Äidiksi tulo on ehkä edesauttanut terveemmän suhteen syntymistä niin opiskeluun kuin työntekoonkin. Osaan olla itselleni armollisempi, enkä enää ajattele niin, että kaikki tulisi tehdä niin hyvin kuin mahdollista. On ihan ok tehdä joskus vain riittävästi. 

Haluan usein tehdä asiat niin hyvin ja fiksusti kuin mahdollista. Välttää turhaa vaivannäköä ja olla tehokas, jotta aikaa jää muuhunkin. Tämä ajattelu koskee erityisesti opiskelua. Jos istun luennolla, teen muistiinpanoja enkä surffaile netissä, sillä tiedän, että minulla ei ehkä ole aikaa lukea muistiinpanoja myöhemmin Moodlesta. Asia on opittava silloin, kun siihen on mahdollisuus. Ja lisäksi tiedän, että opin asiat parhaiten kirjoittamalla ne ylös. Tenttiä ennen kokoan kokonaisuudet ajatuskarttaan, sillä tiedän sen toimivan parhaiten kohdallani. Osaan myös varautua siihen, että viimetippa motivoi parhaiten, jos muuten on vaikea asennoitua lähestyvään deadlineen. Oman itsensä tunteminen oppijana kannattaa, siitä on varmasti hyötyä niin ajankäytön kuin asioiden sisäistämisen ja oppimisenkin kannalta. 

- Tiedätkö, mikä on sinulle paras tapa oppia? 

Voit testata oppimistyylisi tästä.

- Milloin olet tehokkaimmillasi? Tarvitsetko hiljaisen ympäristön vai onnistuuko työskentely taustahälinässä paremmin? Onnistuuko itsenäinen työskentely parhaiten aamusta vai oletko illalla parhaimmillasi?

- Mikä on sopiva stressitaso? Harvoin täysin stressitön tila on paras mahdollinen, hyödyllinen stressi eli eustressi auttaa työskentelemään tehokkaasti ja se myös motivoi.

- Ovatko asettamasi tavoitteet ja aikataulut realistisia? Onko aikataulusi liian täyteen tupattu, vai onko se päinvastoin liian väljä? 

- Osaatko johtaa itseäsi? 

- Tiedätkö, mihin tähtäät, mitä tavoittelet? Oletko suunniteluut, mitä tavoitteeseen pääseminen vaatii? Mitäs sitten, kun tavoite on saavutettu? Entä jos sitä ei saavuteta?

- Muistatko palkita itseäsi hyvin tehdystä työstä?

Rakkauden kieli

Tässä viime aikoina on tullut aika paljon pohdittua parisuhdetta, avioliittoakin. Että miksi jotkut onnistuvat ja toiset eivät. Aikamoista salatiedettä.

Luulen, että tämä on asia, jossa kukaan ei ole koskaan valmis. Oppipojasta ei tule mestaria, vaan jatkuvasti on sopeuduttava toiseen ja sopeutettava itseään. Haluttava oppia tuntemaan uudestaan, eikä vaatia toista pysymään samana. Mestariksi voi tulla vain tahtomisessa. Siinä, että tahtoo yhä uudestaan ja uudestaan.  Tietoisesti päättää, että tämä on vaivannäön arvoista. Että tähän minä haluan panostaa.

Sillonkin, ja varsinkin silloin, kun tuntuu, että ei sittenkään. Eikä tästä tule mitään. Ja että ei tuo ole sellainen kuin haluaisin, tarvitsisin ja ansaitsisin. 

Se mitä ajattelee, lisääntyy. Kun keskittyy puutteisiin ja epäkohtiin, ne huutavat yhä lujempaa. Kun ajattelee useammin kiitoksen aiheita, toisen hyviä puolia ja onnellisia hetkiä, ei niitä voi jättää kuulematta. Joskus kannattaa myös keskittyä vähän itseensä. Miettiä, että miksi tämä asia saa minut suuttumaan, pettymään, katkeroitumaan... Tai hymyilemään ja kiittämään.

On hyvin helppo luisua ajattelemaan, että kun tuo toinen ei koskaan, ei ikinä eikä varsinkaan pyytämättä. Kaiken sen ajattelun keskellä saattaa käydä niin, että ei sitä sitten itsekään. Mitä jos jättäisi sen vatvomisen ja sen sijaan tarttuisi toimeen?

Kertoisi, mitä toivoo.
Kysyisi, mitä se toinen haluaa.
Että mistä tulee turvallinen olo,
mikä satuttaa,
mikä ilahduttaa.
Kyselisi,
että mitä rakkauden kieltä meillä puhutaan?

Kuulin tarinan, jossa mies oli vuosikaudet ostanut vaimolleen pieniä lahjoja, osoituksena rakkaudestana. Rakkauden lahjoja. Näin hän kertoi omalla tavallaan vaimolleen, että tämä on tärkeä, merkityksellinen ja hänen silmissään rakkain kaikista. Vaimon mielestä mies ei arvostanut häntä tarpeeksi, ei rakastanut riittävästi, sillä eihän mies koskaan halunnut viettää aikaa hänen kanssaan! Kantoi vain kotiin pakettia paketin ja kukkien perään sen sijaan, että olisi istunut alas samalle sohvalle katsomaan elokuvaa. Sitä nainen olisi kaivannut. Koska hänen mielestään suurin rakkauden osoitus toiselle oli yhdessä vietetty aika. Miehen mielestä rakkaudesta kertomiseen paras vaihtoehto olivat nuo pienet lahjat.

Tämä parisukunta puhui eri kieltä keskenään, toistensa ohi. Vaikka kumpikin rakasti ja halusi sen toiselle osoittaa. En muista mistä nämä rakkauden kielen viisi eri muotoa ovat tarttuneet muistivihkoni reunaan, mutta kyseinen jaottelu on seuraavanlainen:

Myönteiset sanat,
yhdessä vietetty aika,
rakkauden lahjat,
lempeät palvelukset
ja fyysinen kosketus.

Mitä kieltä sinä puhut? Onko se kieli, jonka kumppanisi ymmärtää?

Muutama juttu minusta

• Uppoan ajatuksiini todella helposti. Unelmoin, haaveilen ja pohdiskelen. Saatan siis olla hieman pihalla välillä.
• Ajattelemattomuus tai huono käytös suututtaa minua. Hienotunteisuuden puute saa minut surulliseksi kuten myös ajattelemattomat kommentitkin. Välillä yritän liikaakin olla siten, että kaikilla olisi hyvä olla.
• Ympäristö, jossa liikun, vaikuttaa paljon siihen, minkälaiseksi oloni muodostuu. "Kun on paljon ihmisiä, hukkuu massaan. Kun väkeä on vähän, jokaisen persoona on iso ja näkyvä."
• Olen aina tiennyt, että ensimmäinen lapseni on poika.
• Arvostan sukuani aivan äärettömästi. Juuret ovat todella tärkeät, haluan tietää mistä tulen.
• Mukavuuden arvostaminen kasvaa samassa suhteessa mittariin kertyvien ikävuosien kanssa. 
• Rakastan innostumista, innostujia ja innostajia! Kaikenlainen toppuuttelu ja ilon litistäminen saavat minut suuttumaan. "Itku pitkästä ilosta" on kamalin sanonta ikinä. 
• Taidan olla aina sielultani hieman nörttityttö.
• Mielestäni junalla matkustamisessa on jotain mystista taikuutta ja tunnelmaa. 

Mitä näet toisen silmistä?

Aikana, jolloin voin huonosti, minun oli todella vaikea kohdata ihmisiä silmästä silmään. Silmiin katsomisen vaikeus hankaloitti kanssakäymistä aika paljon. Kun ei voi katsoa keskustelukumppania silmiin pitkään, vaan vain vilkaisee. Kun kaupungilla tekee mitä tahansa, että kukaan ei huomaisi tervehtiä. Kun tuntuu helpommalta painaa katseensa maahan.

Hankaluuden huomasi tässäkin asiassa vasta sitten, kun se alkoi helpottamaan. Ymmärsin, että pelkäsin sitä, mitä niissä silmissä näkyisi. Ihminenhän peilaa itseään toisten ihmisten katseesta. Hyväksyntä, rakkaus ja luottamus, ilokin. Niitä me haluamme nähdä. Siinä tilanteessa kun itse kuvittelee olevansa kertakaikkisen kelvoton, ei kestä sitä mahdollisuutta, että se sama tuomio tulisi myös toisen katseesta.

Tämä päättely liippaa lähteltä myös selitystä siitä, miksi en kertonut aiemmin. Miksi en hakenut apua nopeammin oman tilanteeni tajuttuani. Ensinnäkin, uskon täysin siihen, että ihminen hakee apua vasta sitten kun on siihen valmis. Minulla tuo tarvittava aika oli vuosi. Kun kriisi on päällä, kaikki voimat menevät selviytymiseen ja pärjäämiseen, kaikkein välttämättömimpään. Enempään ei yksinkertaisesti ole antaa mitään, ei voimia, ei palaakaan itsestä.

Kun tilanne rauhoittuu ja on on niin sanotusti selvemmillä vesillä , alkaa mieli prosessoida kokemaansa. Pikkuhiljaa mieli päästää pintaan asioita, jotka on käytävä läpi eteenpäin päästäkseen. Jokainen varmasti on kuullut, että pahasta traumasta kärsivä ihminen ei yksinkertaisesti muista tapahtunutta. Mieli suojelee estämällä muistojen pääsyn tietoisuuteen. Aika, jonka ihminen tarvitsee valmistuakseen käsittelemään kipeitä asioita, on varmasti kaikella tapaa tapauksesta riippuvainen ja jokaisella yksilöllinen. Uskoisin, että muistojen pakottaminen tai avun tuputtamienn liian aikaisin on enemmän haitallista mitä hyödyllistä. Ihmisen mieli kyllä tekee työnsä kun on sen aika.

Samaan tapaan tiesin hetken, jolloin pystyin kertomaan siitä, mitä meidän elämässämme oli tapahtunut. Hetki, jolloin kaikki oli sekaisin ja ylösalaisin, olisi ollut liian vaikea ottaa vastaan esimerkiksi myötätuntoa. Uskon, että se olisi kaikessa hyvyydessään ollut liian musertavaa. Kun aika oli kypsä ja omat jalat hieman tukevammalla maaperällä, pystyin hyvin ottamaan vastaan saamaamme myötätuntoa, vastaamaan kysymyksiin ja päättämään, että tästä asiasta en aio vaieta. Olkoon se sitten äitimyytin murtamista, ihmisyyden esiin tuomista äitiydenkin osalta tai vain toivoa siitä, että jonkun toisen olo tämän myötä helpottaisi, näistä asioista t ä y t y y puhua enemmän.

Ei riitä, että on olemassa keinoja seuloa esimerkiksi erilaisin lomakkein äidin mielialaa. Ei riitä, että on olemassa auttamisen keinoja ja menetelmiä. Palveluiden piirissä täytyy olla henkilöitä, jotka tavoittavat äitejä siten ja siinä kohdassa, että he omalla toiminnallaan mahdollistavat rehelliset vastaukset vailla pelkoa. Ennen kaikkea tarvitaan oikeaa ja kokemusperäistä tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Kun asiasta tehdään näkyvä siten, että oikeat ihmiset kertovat kokemuksistaan, eikä turvauduta pelkästään teoreettisiin kuvauksiin, kynnys hakea apua laskee varmasti. Kun jokainen äiti ymmärtäisi, että ei ole ainoa. Että se voi tapahtua kenelle tahansa.

Joogasta

Mun sisko teki tälle blogin ulkoasulle ihmeitä! Hän on niiin taitava. Vähän parempi tämä näkymä kuin se ylisuuri kuva tuossa bannerissa. Kiitos vielä!

Tulin juuri joogasta. Ensimmäistä kertaa tyhjeni pää oikein huolella. Ei yksikään ajatus jauhanut turhaa, vaan mieli liikkui liikkeissä ja niiden herättämissä tuntemuksissa. Rakastan joogan lempeyttä. Kaikki siinä ja siellä on lempeää. Valaistus, lämpimät ja pehmeät vaatteet, ohjaajan ääni (Avara luonto -materiaalia)...

Joogan ajan maailman rajat ovat siinä omalla joogamatolla.

Tänään ohjauksen lomassa meidän ohjaaja kertoi, että joogassa periaatteena on väkivallattomuus. Kun oppii olemaan väkivallaton omaa itseään ja kehoaan kohtaan, on helpompi olla sitä myös kanssaihmisille. Kuulemma vaiheittaisuus ja asteittaisuus ovat polkuja tähän väkivallattomuuden tilaan. Pikkuhiljaa, askel askeleelta ja kehoaan kuunnellen. Hän myös mainitsi ihmisen usein olevan itsensä suurin kriitikko ja piiskuri. Hyväksyntä ja lempeys, ystävällisyys ja hyväntahtoisuus. Niitä voi olla vaikea tarjota muille, jos niitä ei tarjoa itselleenkään.

kuva

Pitääkö lepo ansaita?

"Mä laitan tästä nämä pyykit kuivumaan, tyhjennän tiskikoneen ja sitten voin lukea ton kirjan loppuun.."

"En ehdi vielä nukkumaan, täytyy kirjoittaa tämä tehtävä loppuun koska pian on jo palautuspäivä."

"Pakko mun on mennä sinne tunnille, muuten en voi saada enää hyvää arvosanaa. Kyllä tämä olo särkylääkkeellä helpottaa!"

"Suoriuduin niin huonosti, nyt ei auta
muu kuin tehdä hommia kahta kauheammin."

Kuinka moni tunnustaa?

Oman hyvinvoinnin asettaminen etusijalle on kovin vaikeaa, sillä tiedostamattomia tapoja, ajatusmalleja ja kaavoja omalle toiminnalle on vaikka millä mitalla. Oma sisäinen ääni saattaa olla se kaikista ankarin piiskuri, joka ei anna yhtään armoa. Kuinka nurinkurista! Kyllä, ihmisen tulisi olla ihminen ihmiselle, mutta myös itsellensä.

Ajatuksissa saattaa elää sitkeästi käsitys siitä, että lepo pitää ansaita tai että tarvitsemme joltakulta toiselta lupaa lepoon ja itsestämme huolehtimiseen. Minä huomaan edelleen selitteleväni syitä sille, miksi en aio laittaa tiskejä tai imuroida sillä aikaa kun Jukka ja Väinö lähtevät puistoon, vaan suunnittelen ottavani päikkärit.

Päiväuniaika: Jukka keikkuu ulapalla, minä keikuin riippumatossa kirja kaverina. 

Oman olon kuuntelu on kovin tärkeää, mutta se ei tule itsestään. On nin helppo painaa täysillä eteenpäin, ottaa kuppi kahvia väsymykseen, särkylääkettä päänsärkyyn ja närästykseen muutama Rennie. Kuuntelu vaatii pysähtymistä itsensä äärelle. Aikaa ajatella ja tunnustella omaa mieltä ja kehoa.

Mikä minulle on hyväksi?
Mitä minä tarvitsen juuri nyt?
Ja ennen kaikkea,
 kuka on vastuussa siitä, kuinka minä voin?

Edit: Höpsöt välit kappaleiden välissä korjattu. Ei vissiin kannata puhelimella näpytellä!

Persoonallisuustesteistä & 16 persoonallisuustyyppiä

Maailma on pullollaan kaikenlaisia persoonallisuustestejä. Voit testin avulla selvittää millainen olet ystävänä, rakastajana, kokkaajana, liikkujana.. Luulen, että harvassa on sellainen henkilö, joka ei ainuttakaan testiä ole tehnyt. Yläkoulussa tehdään ammatinvalintaan ja jatkokoulutukseen liittyviä testejä, joiden tuloksissa on lueteltu sopivia ammatteja. Minä kävin lukiossa kokonaisen kurssin, jossa pureuduttiin erilaisiin persoonallisuustesteihin, muun muassa enneagrammiin. Tuolla kurssilla, jonka nimikin liittyi itseuntemukseen, opettajamme sanoi, että hän ei itse usko minkään testin tuottavan absoluuttisen oikeaa vastausta. Enkä usko minäkään.

Sen sijaan uskon, että persoonallisuustestit ovat erinomainen keino asettautua itsensä ääreen hetkeksi. Testin tulos voi antaa nimen jollekin asialle, joka on jo pitkään kolkutellut takaraivossa vailla sanoittamista. Se voi olla alku tunteelle, että olisipa mukava tuntea itsensä paremmin. Se voi olla tarvittava, eteenpäin vievä potku unelmien tiellä. Kysymyksiin vastatessa voi kokea häkellyttäviä oivalluksen hetkiä tai ihmetellä silmät pyöreinä ja todeta, että eipäs osunut lainkaan oikeaan. 

Kävi miten kävi, kun suhtautuu uteliaasti ja terveellä varauksella, erilaisten testien kautta voi autea aika mielenkiintoinen maailma. Jos ei muuta, niin ainakin siinä maailmassa oppii huomaamaan, että oli tulos mikä hyvänsä, kaikissa vaihtoehtoisissa vastauksissa on "hyvät ja huonot" puolensa. Niin on myös jokaisessa meissä. Meistä jokainen on ainutlaatuinen ja juuri siksi niin arvokas. 



Muiden arvokkuuden tunnistaminen ja tunnustaminen on hienoa, mutta myös itselleen pitää osata antaa arvoa. Tutustua, vähän niin kuin uuteen ystävään. Kysellä, mitä kuuluu ja missä mennään. Oppia tuntemaan ja tietämään, että on asioita, joista tämä tyyppi suuttuu, ja on asioita, jotka saavat sen itkemään. Tietääpähän jatkossa varautua. Kun tunnustelee, oppii tietämään mikä auttaa stressiin, mikä ilahduttaa ja mitä vaaditaan hyvään, tasapainoiseen fiilikseen. 

Tämä persoonallisuustesti antaa vastaukseksi jonkun 16 persoonallisuustyypistä, jotka on jaettu neljän otsikon alle: analyytikot, diplomaatit, vartijat sekä löytöretkeilijät. Oma persoonallisuustyyppini on testin mukaan ENFJ-persoonallisuus, eli "päähenkilö". Vaikka persoonallisuustyypin nimi naurattaa, oli kuvaus paikoin todella osuva.

"Heille on luonnollista ja helppoa kommunikoida muiden kanssa, etenkin kasvokkain, ja intuitiivinen (N) piirre auttaa ENFJ-persoonallisuustyypin ihmisiä tavoittamaan jokaisen mielen, oli se sitten faktan, järjen tai raa’an tunteen avulla. ENFJ:t tunnistavat helposti ihmisten motiivit ja toisistaan irralliset tapahtumat ja pystyvät yhdistämään ne, luomaan niistä yhteisen tavoitteen ja vakuuttamaan muut asiassa puhetaidoillaan."

"ENFJ:iden kiinnostus muihin on aitoa, jopa puutteeksi asti – kun he uskovat johonkin ihmiseen, he voivat sekaantua tämän ongelmiin ja luottaa tähän liikaa."

Osa piirteistä oli myös sellaisia, että toivon olevani matkalla niitä kohti. "He eivät pelkää nousta ylös ja puhua silloin kuin heillä on sanottavaa." 

Teidän vuoro!

104 tunnetta aakkosjärjestyksessä

1. Ahdistus
2. Alakuloisuus
3. Alemmuus
4. Anteeksiantamisen ja Anteeksisaamisen tunteet
5. Arkuus
6. Arvokkuus
7. Avuttomuus
       Empatia, ks. Myötäelämisen tunne
       Epäoikeudenmukaisuus, ks.
       Oikeudenmukaisuus
8. Epätoivo
9. Epävarmuus
10. Haaveellisuus
11. Haikeus
Harmi ks. mielipaha ja pettymys
12. Hellyys
13. Helpottuneisuus
14. Hengellisyys
15. Hermostuneisuus
16. Huolestuneisuus
17. Huvittuneisuus
18. Hylätyksi tulemisen tunne
19. Hyväksyntä
20. Hyväntuulisuus
21. Hyvä olo
22. Hämmennys
23. Hämmästys
24. Häpeä
25. Hätääntyneisyys 
26. Ihmeissään olo
27. Ikävä
       Ikävystyneisyys, ks.
       Pitkästyneisyys
28. Ilo
29. Inho
30. Innostuneisuus
31. Intohimo
32. Ivallisuus
33. Jännitys
34. Järkytys
35. Kaipaus
36. Kateus
37. Katkeruus
38. Katumus
39. Kauhu
40. Kiihtymys
41. Kiinnostus
42. Kiintymys
43. Kiitollisuus
44. Kostonhalu
45. Kunnioitus
46. Kyllästyneisyys
47. Kyynisyys
48. Kärsimys
49. Leikkisyys
50. Levottomuus
51. Loukkaantuneisuus
52. Luottamus
53. Masentuneisuus
       Mielihyvä ks. Hyvä olo
       Mielipaha ks. Paha olo
       Murhe ks. Suru
54. Mustasukkaisuus
55. Myötäelämisen tunne, Empatia
56. Nolous
57. Nöyryys
58. Oikeudenmukaisuus ja Epäoikeudenmukaisuus
59. Onni
60. Paha olo
61. Pelko
62. Pettymys
63. Pitkästyneisyys, ikävystyminen
64. Pätevyys
65. Rakkaus
66. Rasittuneisuus
67. Rauhallisuus
68. Rentous
69. Riehakkuus
70. Riemu
71. Riittämättömyys
72. Rohkeus
73. Sisukkuus, sinnikkyys
74. Stressaantuneisuus
75. Sukupuolisuuden eli Seksuaalisuuden tunne
76. Suru
77. Suuttumus
78. Syyllisyys
79. Säikähdys 
80. Sääli
81. Toiveikkuus
82. Toivottomuus 
83. Turhautuneisuus
84. Turvallisuus
85. Turvattomuus
86. Tuskastuneisuus 
87. Tyytymättömyys
88. Tyytyväisyys
89. Ujous
90. Uteliaisuus
91. Uupumus
92. Vaivaantuneisuus
93. Vapaus
94. Varmuus
95. Vastuuntunto
96. Velvollisuuden tunne
97. Viha
98. Voitonriemu
99. Välinpitämättömyys 
100. Väsymys
101. Yksinäisyys
102. Ylpeys
103. Ystävällisyys
104.  Ärtyneisyys

Tiedätkö, miltä jokainen tunne tuntuu? Missä se tuntuu? Milloin?