Tietoinen rytminvaihto

Tapahtui niin, että viime viikon alkupäivinä yksi nenä alkoi vuotaa ja pieni ihminen köhi, yskiskeli ja niiskutti menemään. Me aikuiset nieleskelimme, minäkin vähän niiskutin, mutta en flunssasta. Siinä meni talvilomareissu, ajattelin. Mutta kuulkaa, ei mennyt! Lapsen niiskutus loppui ja omanikin laantui, vaikka pala kurkussa tuntui vielä pitkään. Olemme olleet kipeinä niin paljon, että en haluaisi yhtään enää. Itkettää ajatuskin ja nimenomaan ajatus siitä, että ei tässä omalla halulla taida olla osaa eikä arpaa. 

On kamala huomata joutuneensa sellaiseen mielen kuoppaan, jossa mahdollisuuksien sijaan näkee vain uhkia joka nurkan takana. Kehossa sirisee ylivirittyneisyys ja samaan aikaan suonissa jyllää väsymys, joka ei lähde nukkumalla. En pidä itsestäni tällaisena, mutta samalla haluan yrittää ymmärtää tätäkin versiota, se tekee varmasti parhaansa. 

Puhuin äitini kanssa puhelimessa ja jaoin ajatuksen, joka kuvaa tämänhetkistä olotilaa mielestäni aika oivaltavasti. On kuin eläisin talossa, jossa palohälytin huutaa koko ajan, vaikka oikeasti missään ei pala. Reppana hermosto, hätkyilee hillittömästi ihan kaikesta. Syke nousee, säikähdys sähähtää ennenkuin silmä ehtii räpsähtää. 

Eilen kävelin päiväkodille hakemaan lasta, aurinko paistoi ja se todella lämmitti. Lämpö puski mustiin puettujen kinttujen kankaan läpi, kirkas keltainen valo häikäisi silmiä. Pieni ihminen pulppusi tarinoita ja halusi esitellä uudet sukkani päiväkodin aikuiselle. Meitä kaikkia nauratti. Lapsi keinui kenkänsä irti ja meitä nauratti taas. Hän halusi syliin, suukottelin pientä nenää ja kannoin kotiin asti. 

Meillä oli ihana talvilomaretki Helsinkiin. Lapset rakastivat ratikoita ja sitä, että hotellissa sai syödä karkkia sängyssä. Kävelimme kilometrejä viikonlopun aikana, kolusimme Luonnontieteellisen museon ja ihastelimme kaloja Sea lifessa yhdessä kummitätini ja kummityttöni (ja minin kummin) kanssa. Me aikuiset menimme nukkumaan samaan aikaan lasten kanssa ja kumpanakin iltana kello näytti herätyksen yli 11 tuntia. Aamupalalla luin lehteä ja join kahvia, katsoin pöydän yli puolisoon ja totesimme melkein yhteen ääneen, että huomaatkos, ketään ei tarvitse enää syöttää.

 

Välillä pitää tehdä toisin, joskus lähteä hetkeksi, että voi taas palata tuorein silmin ja ajatuksin. Arjessa tietoinen rytminvaihto voi olla vaikka olohuoneen lattialle pöytäliinan päälle katettu ateria tai yökyläily toisen lapsen huoneessa. Jotain sellaista, joka rikkoo normaalia kaavaa, tavallista arkea. Joskus se voi olla retki irtokarkkilaareille tavallisena keskiviikkona, tai discopallo katossa ja koko perheen tanssibattle. Mitä vain, joka tekee särön väsyneeseen, kireään tai ankeaan. 

Nyt tuosta talviloman tekemästä säröstä paistaa tähän arkeen keväinen aurinko taustallaan lintujen riemukas laulu. Talven selkä on taittunut, kaikki keväinen on vielä edessä. Odotan pääsiäistä, ensi viikon puolikasta työviikkoa ja vain kirjoittamiselle omistettuja päiviä. Merkkasin kalenteriin ensimmäisen mökkiyön ja odotan kaikkea ihanaa: perhepiirissä juhlittavia pyöreitä ja kihlajaisia, balettitunteja, ystävien yökylää ja tavallisen torstain lounastreffejä. 

Kirjoitin työpöydälle lapun, joka muistuttaa hengittämään, juuri nyt kaikki on hyvin. 

Korkeasaaren karhut heräsivät talviuniltaan, heräisinpä minäkin

Olen tehnyt seuraavanlaisia huomioita tästä ajasta suhteessa itseeni ja ajatteluun: 

On kynnys piirtää näkyviin koko kuva myös hankaline aikoineen ja asioineen, koska a. positiivisuuden ja hopeareunushötön narratiivi on niin vahva ja voimissaan. Vastavirta vaatii lihaksia, käyttämättä nekin surkastuvat. Ja b. koska maailmalla tilanne on tälläkin hetkellä hatara, ehkä pitäisi sanoa jopa hatarin, (jälkimmäistä ainakin tähän naismuistiin), on kynnys kääntää katse sisäänpäin, vaikka ehkä se on juuri se, jota välillä tarvitaan, jotta tässä hullunmyllyssä selviää. 

No, joka tapauksessa. 

Luin uutisten Korkeasaaren karhujen heräämisestä ja se sai ajattelemaan, että viime aikoina on tuntunut kuin olisin talviunessa edelleen. Limbo, joka joulukuusta alkoi, on nyt lakannut, tai ainakin laantunut huomattavasti, mutta enpä muista, milloin olisi ollut näin karsea ja kuluttava vuoden alku. Me vanhemmat olemme kasvaneet kiinni tähän kotiin ja näihin lapsiin tavalla, joka ei tunnu hyvältä. Olemme hoivanneet ja hoivanneet, kantaneet ja kannatelleet niin maan perkeleesti, että tältä vuodelta loppui happi jo tammikuun puolella. Kaikki huokoisuus on loistanut poissaolollaan ja se on ollut ehkä vaikeinta kestää. Kun tulee sellainen tunne, että on voimaton kaiken edessä, että ei voi valita, pitää vain jaksaa. 

Terveenä olo tuntuu taivaalliselta ja samalla tautikierteen jälkijäristyksissä siltä, että milloin tahansa seuraava meteoriitti eli streptokokki, noro, tavallinen flunssa, korvatulehdus tai influenssa voi iskeä varoittamatta kanveesiin koko perheen yksi kerrallaan. Jokainen aivastus saa kylmän kauhun valahtamaan vatsan pohjalle ja nenää niiskuttavan lapsen edessä tekee mieli vain voimattomana sulkea silmät. Luulen, että tämän vuoden aikana olen ollut vähemmän töissä mitä sairauslomalla tai tilapäisellä hoitovapaalla. 

Nyt kun talvinen uni alkaa vähän keventyä ja silmäni siristellen avautua, huomaan, että aurinko paistaa. Kuulen lintujen laulua. Päivä on pidentynyt puolella! Olen ehtinyt balettiin, päässyt lenkille. Olemme vuorotellen yrittäneet antaa toisillemme aikaa ja tilaa siellä, missä se on mahdollista, mutta samalla muistan hyvin elävästi koko kehossa sen yksinäisen epätoivon tunteen eräältä kuluneen vuoden arkiaamulta kun puolisolla oli esikoisen (jo kerran aiemmin siirretyn) siedätyshoidon kanssa yhtä aikaa puoli vuotta odotettu hammaslääkäriaika ja pienin sairastui edellisenä iltana eikä tietenkään ollut hoitokuntoinen. 

Eniten kaipaan arkeen huokoisuutta, hengittävyyttä. Olen loputtoman kiitollinen niistä yökyläilyistä, joita ajomatkan päässä asuvat isovanhemmat mahdollistavat aika ajoin viikonloppuisin (tietysti on sanomattakin selvää, että tauti-infernon pyörteissä kaikki tämä tällainen on ollut tauolla), mutta eniten arkemme kaipaa happea sinne tänne ja tuonne. Pieniä pätkiä, hapettumisen hetkiä. Sitä, että joskus voisi siivota rauhassa. Että ehkä kaikki ei olisikaan vain meidän kannettavana, vaan joku toinen voisi napata hetken sieltä täältä vapauttaen tilaa ja voimavaroja. Että me aikuiset voisimme mennä vaikka yhdessä lenkille tai elokuviin. Että se ei olisi aina automaattisesti toinen meistä, vaan joskus voisi olla joku muukin. 

Olemme eläneet koko lapsiperheajan juuri tällaista elämää, emme ole kokeneet muunlaista, vaikka vähän kivuliaasti tottakai tiedämme, että toisinkin voisi olla. Kun asumme eri paikkakunnalla mitä perheemme tukiverkot, olemme pääasiassa toinen toisemme varassa. Voin sanoa käsi sydämellä, että osaamme tämän aika hyvin ja samaan hengenvetoon totean, että välillä se tuntuu aika raskaalta. 

Rakastan arkea ja mielestäni arkisuus on ihaninta, ihmisen ja perheen parasta aikaa. Tämä alkuvuosi on kuitenkin osoittanut, että sen huomaamiseksi voimavarojen on oltava plussan puolella. Ja kun niin ei ole, sitä huomaa ajattelevansa kateellisena Korkeasaaren karhuja ja toivovansa, että ehkä aurinko herättää viimein minutkin tähän vuoteen, auttaa ottamaan siitä kaksin käsin kiinni. Elelemään, ei vain selviämään. 

Ilahduttavia asioita

Hymyilen nykyään joka kerta, kun puen sukkahousut. Luin syksyllä jostakin ohimennen vinkin, että kannattaa pukea sukkahousujen alle nilkkasukat. Vinkin ansiosta sukkahousut, nuo ikävän kalliit ja yleensä kertakäyttöiset välttämättömyydet, kestävät pidempään. Ja totta se on! Ei puske läpi varpaankynsi, eikä karhea kantapää hiestä puhki ohutta pintaa (koska todella, jaksaako joku oikeasti rasvata räpylät aina suihkun jälkeen?). Siispä sukat – selvää säästöä. 

Rakastan lämpöä, enkä siedä palelua ja tiedostan hyvin, että avantouinti ei ihan mahdu näiden ehtojen sisään. Kylmässä vedessä on kuitenkin se taika, että se tuntuu kylmältä vain sinne mennessä, ylös noustessa on jo hupaisan lämmin, vaikka ulkona paukkuisikin pakkanen. Ja siitä puheen ollen, paukkuisipa! Eihän tällainen alkuvuosi ole mistään kotoisin. Loskaa loskan perään, laulavana lintuna olisin itsekin ihan sekaisin.

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni, siihen lämpöön nimittäin, ilahduin kovasti, kun löysin käytettynä katseen kestävät vaaleat villahousut. Sellaiset leveät, ei kalsarihyllylle viikattavat. Jokainen palelija tarvitsee täysivillaiset housut ja nyt minulla on mustat talveen ja vaaleat kevättä ja kesää varten. Ihanaa! Näen mielessäni kovin selvästi, kuinka koikkelehdin mökillä villahousut jalassa keväisen uintiretken jälkeen kädessäni lämmittävä kuppi kahvia, joka maitolorauksen saatuaan on samaa sävyä housujen kanssa. 

Ilahduttavien kierrätyslytöjen kategoriaan kuuluu myös uusi työpöytä. Jos joissakin asioissa olenkin kärsimätön, kodin hankintoihin tämä piirre ei kuitenkaan päde. Olen valmis sietämään, säästämään ja etsimään sitä oikeaa vaikka vuosia. Työpöydän tapauksessa näin kävikin. Viimeiseen Seinäjoen kotiimme edellistä opinnäytetyöprosessia varten käytettynä ostettu viaton (ja persoonaton) valkoinen työpöytä muutti mukanamme Kokkolaan ja täälläkin se asui kanssamme kahdessa kodissa. Vuosia kahlasin läpi Toria ja kirpputoreja ja loppuvuodesta meinasin jo lähteä Turkuun pöydänhakureissulle, mutta sitten! Sitten se oikea sattui kohdalle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tuosta noin vain, kuin tarkoitettuna. 

Hyväkuntoinen, Boknäsin keskiruskea työpöytä vihreällä tekstiilinahalla ja sellaiseen hintaan, että vähän hävetti tarjota niin vähän. Sattuipa vielä onnellisesti siten, että vanhempani olivat kaupungissa isolla autolla juuri tuona päivänä ja sain pöydän kotiin samana päivänä. Kannatti malttaa, kannatti jaksaa odottaa. Väliaikainen pöytä on viimein vaihdettu toivottavasti ikuiseen. 

Tällä viikolla olen ilahtunut myös tulevasta opintovapaasta. Opiskelen kolmatta vuotta töiden ohessa yamk-tutkintoa ja nyt edessä on ensimmäistä kertaa päivää tai paria pidempi pätkä ihan vain opintoja varten ja se tuntuu sekä välttämättömyydeltä että suuren suurelta etuoikeudelta. Jouluinen opinnäytetyösuunnitelman teko osoitti vähän kivuliaastikin sen, että mahdollinen ei tarkoita tarkoituksenmukaista. Asiat voi tehdä vähän kevyemminkin, ja kevyempää minä kaipaan. Sellaista ihmisen mittaista, rajojen sisässä pysyvää. Inhimillistä. 

Kaikista ilahduttavista asioista listan kärkeen nousee kuitenkin nastalenkkarit. Tekee mieli huutaa, että mitä!! Näinkö helppoa kulkeminen voi olla.  Ilahduttavien asioiden listan lisäksi lisään nastalenkkarit myös sille listalle, jossa on asioita, jotka voi ymmärtää vasta täytettyään kolmekymmentä.

Hetki lauantailta

Kello herätti tänään, lauantaina, puoli seitsemän. Kävelin puolisokeana kylpyhuoneeseen jättäen makuuhuoneen oven taakse yhden ison ja yhden kaikista pienimmän uneensa. Pesin hampaat, katsoin peiliin ilman silmälaseja ja olin kiitollinen hetken sumeudesta ja ajattelin, että tänään olen tämä ihminen. Joskus epätarkkuus tuntuu hetken armolahjalta. Koti oli hiljainen ja vielä kuin unessa sekin. Herätin esikoisen. Emme sytyttäneet kaikkia valoja, keitin kaurapuuroa ja painoin puolison illalla valmiiksi laittaman kahvinkeittimen päälle. Tunsin lämpöä, tunsin väsymystä, tunsin lempeyttä. Katsoin, miten peliasuinen lapseni lapioi puuroa, hörppäsi smoothieta ja oli niin itsensä näköinen kuin vain kotonansa oleva voi olla. Suojaton, ajatuksiinsa vaipunut, keskittynytkin. 

En pidä ajamisesta, talvella vihaan sitä sydämeni pohjasta. Taivaalta satoi märkiä rättejä, pyyhkimet viuhtoivat. Painoin penkinlämmittimet päälle. Miten ihanaa oli olla vain me kaksi. Miten helpolta tuntui olla vain me kaksi. Tunteen voimakkuus korostui, koko muu maailma tuntui nukkuvan painavien kinosten alla talviuntaan. Lumous särkyi jalkapallohallin pihassa: 

- äiti mä menen jo edeltä. 

Ja sinne hän meni, omaan maailmaansa.

Sellaiseen, jota me saamme katsoa, josta voimme kysyä, mutta kuitenkin sellaiseen, jonne emme enää kokonaan pääse sisään, emme edes kutsuttuina. Tiedämme vähän, arvaamme loput, ja ymmärrämme, että on jo paljon sellaista, joka on hänen eikä lainkaan meidän tai meille. Se tuntuu vähän hataralta ja tämänkin arvaan, mutta voisin sanoa, että se tuntuu siltä meistä molemmista. Omaa tunnettani leimaa haikeus ja hänen ehkä into, kaipuu kasvuun, kaipuu ihan ikiomaan.

Kotiin ajoin pidempää reittiä. 

Terveisiä tunkiolta, tavallaan.

Me ei juurikaan riidellä kotitöistä, ei rahasta. Kaikista kuormittavinta on kaikki tämä jokapäiväinen: lääkkeet ja lääkevoiteet, niiden tauotukset ja hoitamiset, muistamiset, selvittämiset, jatkuva huoli ja varmistelu, se, että ei nukuta edelleenkään täysiä öitä, ei oikeastaan yksittäisiä poikkeuksia ja yhtä  alkuvuoden parin kuukauden hyvää jaksoa lukuunottamatta olla nukuttu ekan lapsen syntymän jälkeen.

Tiedättekö, siinä vaiheessa kun muiden samanikäiset lapset alkoi nukkua, me jaksettiin vielä hetki sanoa, et ei meillä. Mutta se ihmettelyn määrä ja kaikenlaiset vinkit ja pyytämättä kerrotut neuvot saa aika nopeasti vaikenemaan. Olin super super iloinen ja kiitollinen, kun Ylen Melkein kaikki perheestä -media teki jutun isompien lasten unihaasteista. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan tuli tunne, että ei ehkä olla tässä vaan jotenkin tosi paljon huonompia kuin kaikki muut. Pääsääntöisesti isompi nukkuu nyt kuitenkin tosi hyvin ja se on oikeasti uskomatonta kaikkien näiden vuosien jälkeen. Nyt valvotaan vaan yhden kanssa. 

En unohda sitä, miten joku joskus sanoi mulle,  että "menkää hyvänen aika sentään lääkäriin" ja mä kerroin, että voi kyllä me ollaan kyllä menty, usein, ja että siihenkin väsyy, kun ensin toivoo ja sitten kenelläkään ei oikein ole keinoja, eikä kutinaan varsinaisesti ole lääkettä ja tää henkilö jatkoi ja sanoi, että pitää vaan yrittää sitkeämmin. Voin kertoa, että ollaan yritetty. Me ollaan yritetty ja yritetään niin, että aina välillä ja taas viime aikoina tämä yrittäminen näännyttää ihmisen ohueksi, ilottomaksi ja saa sulkeutumaan, kutistaa maailman kodin seinien sisään ja laittaa ajatukset kiertämään loputtomia kehiä poispääsyä tai edes pientä helpotusta etsien, googlettamaan taas yhden kerran ja lukemaan lisää, kääntämään jotain hemmetin saksankielistä artikkelia ja seuraamaan vertaistukiryhmiä niin paljon, että sellainen ei tee kenellekään hyvää. 

Se jatkuva yrittäminen näännyttää meidät kummatkin aikuiset erikseen, mutta se näänyyttää myös meidät yhdessä. Näissä rankemmissa vaiheissa käy pikkuhiljaa niin, että ei ole enää oikeastaan mitään asiaa, välillä ei tee mieli edes katsoa toista kohti, koska tuntuu, että se toinen pääsee jostain syystä vähän helpommalla, vaikka se ei tietenkään ole totta. Jokaisesta hengähdyksestä tulee kilpailu, ja jokainen vapaa hetki lasketaan, kaikesta tulee itsekästä ja rumaa, koska ei ole varaa mihinkään muuhun. Myötätunto sammuu ensimmäisenä. Yhtäkkiä ei seistäkään enää rinta rinnan, vaan kumpikin omassa poterossaan, eikä todellakaan jakseta ymmärtää yhtään enää eikä ainakaan nähdä tilannetta toisen silmin. 

Puhuttiin yksi ilta kahdenkeskissä saunahetkessä, että moni kovan kuormituksen ja epätoivon hetki olis voinut olla sellainen, joka lopettaa kaiken ja pakottaa pistämään pisteen meille kahdelle, koska esimerkiksi ajatus siitä, että kantaisi kaikkea vain vuoroviikoin tuntuu pahimmilla hetkillä tosi ihanalta, vaikka herranjestas sentään todellakin ymmärrän, että eihän sekään ole niin, eikä ollenkaan yksinkertaista tai mustavalkoista, kertoo vain niistä hetkistä kun helpotusta kirjaimellisesti etsii joka puolelta. Miten epäreilua onkaan, että miten paljon hyvää jää välillä sen alle, että samat asiat tietävä ja tunteva puoliso on ainoa, jonka päälle voi purkaa sellaista tuskaa, jolle ei ole olemassa mitään oikeaa osoitetta. 

Aina kuitenkin on löytynyt tie takaisin, jotain on tapahtunut, hetken on ollut kevyempää ja on taas jaksanut katsoa siihen rinnalle ja viereen. Muistanut tärkeimmän. Usein lohtu on löytynyt siitä, että paljosta on selvitty ja paljon on jaksettu, mutta välillä lohdun liemi on niin laihaa, että eipä se juurikaan lämmitä. On myös vähän surullista, että välillä voitot pitää hakea raskaiden aikojen muistelusta käsin. Tietysti on samaan aikaan totuuksista tosin, että oikeasti ei kenenkään muun kanssa mielummin, mutta hetkittäin ihan yhtä totta on se kamala ajatus, että kenestä muusta muka tähän olisi. 

On vaikea kuvitella lukijan puolesta, miten rajulta tämä kuulostaa, vai kuulostaako vain kaikki värit sisällään pitävältä elämältä, jollaisena sen itse hahmotan. En edelleenkään voi käsittää sitä, miten vähän puhutaan atopia- ja allergiaperheiden jaksamisesta ja siksi levitän tämän henkilökohtaisen tunkion tähän. Haluaisin, että puhutaan enemmän siitä, miten jokainen tavallinen päiväkin vaatii välillä tuhatkertaisesti, öistä puhumattakaan. Että ne asiat, jotka voivat olla toisille arkisia ja tavallisia ja vailla mitään painoa, ovatkin joissakin perheissä tuhatkiloisia, eikä kukaan missään voi luvata, että joku päivä ne painaa vähemmän. Puhutaan siitä, mikä määrä päivässä  kulkee mukana hiljaista huolta, hätää ja epätoivoa, epäreiluutta ja pelkoa epätasa-arvosta, syrjään jäämisestä. Ja sitten siihen kasan päälle kipataan vielä kaikki perus lapsiperhemeno tunteineen ja palikoineen, joka itsessäänkin saa välillä vahvimmankin räpiköimään.

Kun tämän kanssa yritetään rakentaa hyvä, tavallinen, onnellinen ja turvallinen arki, huolehtia aikuisten välisestä suhteesta, tekohengittää kodin ulkopuolista elämää ja yrittää muistaa pitää huoli myös ihan vain omasta itsestä, siitä minuudesta, joka sätkii kuin kala kuivalla maalla kaiken alla, on välillä aika raskasta. Ja eniten yritetään elää kaikki tämä niin, että lapsille olisi asiat ihan tavallisesti, eikä aikuisten kuorma kaatuisi heidän päälleen, että vain aikuiset kantaisivat ja pienet saisivat kirmata vailla reppujen painoja polulla eteenpäin ja niin lujaaa kuin vain vauhtia ja menohaluja riittää.

Vältän kaikkea tätä tietoisesti, siis sen ajattelua, että miten toisin voisi olla. Että jos elettäisiin ilman allergioita, lääkerasvoja ja kontrolleja, b-lausuntoja ja verikokeita, valvomisia ja jatkuvaa huolta... Mutta sen lupaan ja vannon, että jos tämä joskus helpottaa, edes pykälän verran, en ota yhtään huoletonta ruokailua itsestäänselvyytenä, en sitä, jos joskus vain kävelemme kahville tai syömään, jos joskus lähdemme ovista ulos maailmaan ilman adrenaliinipiikkejä tai emme enää vie ketään öisin suihkuun, rasvaa tai rauhoittele raapivaa läpi aamuöisten tuntien. 

Aina aika ajoin se vaivalla rakennettu välikatto näiden kaikkien ajatusten synkkien kehien ja arkisen ajattelun välillä kuitenkin romahtaa. Silloin kaikki ullakolle säilötty valahtaa asuinkerrokseen ja sitten sitä huomaa seisovansa kumisaappaitaan myöten tunkiolla lapioimaasa kottikärrykaupalla paskaa. Tähän väliin haluan tarkentaa, että mun mielestä on tosi eri asia tiedostaa jonkun asian olevan olemassa, huomata se ja sitten kokemuksen kautta ymmärtää, että se ei tee hyvää ja pistää se asia sitten tietoisesti pois sinne ullakolle, mitä säilöä joitakin asioita vinttikomerossa sen vuoksi, että niitä ei uskalla katsoa alun alkaenkaan. Vähän niinkuin tietää, että omien oireiden googlettaminen johtaa varmasti diagnosoimaan varhaisen kuoleman tai vähintäänkin kivuliaan loppuelämän kärsimyksen, vertailu terveen ja allergiaperheen välillä johtaa tavallaan samaan. Siksi sitä ei pidä tehdä, mutta joskus sormi lipsahtaa — tai välikatto romahtaa.

Jokainen tietää, että ullakon raivaaminen on raskasta, mutta katon hajottua se on tehtävä vaikka ei niin jaksaisikaan. Kottikärry kerrallaan, rohkeasti niiden inhottavien, ei niin kauniiden ja aika epäreilujenkin ajatusten kautta, yksi lapiollinen kerrallaan. Eihän kukaan oikeasti halua elää niin, et olohuoneessa on lemuava läjä, jonka lähellä ei voi hengittää. Sitten kun homma on kärry kärryltä saatu pakettiin, on toivottavasti vähän kevyempää, asiat järjestyksessä ja luottamus omaan pystyvyyteen taas hippusen kasvanut. 

Me opetetaan lapsillekin, että ei ole mitään niin pelottavaa, inhottavaa tai hurjaa ajatusta, mitä et voisi ääneen meille kertoa, luvataan että meitä ei millään sellaisilla saa säikäytettyä. Samaa yritän opettaa itsellenikin. Parasta on, että oma sisäinen ääni on tässä vaiheessa elämää jo kovin lempeä. Se istuu seuraamassa siivousta korkealla keittiöjakkaralla tuore pulla kädessään ja sanoo, että ei ihmekään, ei mikään tästä tai näistä, ja taputtaa hellästi poskelle, pörröttää hiuksia ja jalkojaan heilutellen kannustaa tunkion lapioijaa. Tämä on niin tärkeää, elintärkeää oikeastaan. 

Sellaiset terveiset tunkiolta tänään! 

Keskeneräisiä ajatuksia elämästä anafylaksian kanssa

Vähän ennen juhannusta meidän perhe sai tiedon, jota osasimme vähän odottaakin. Tai allergia tiedettiin, mutta vakavuusaste löi kyllä ilmat pihalle ja tekee sitä välillä edelleen. Pienellä on hengenvaarallinen kananmuna-allergia. Lastenpolilla altistuksessa ensimmäinen pieni määrä kypsää valkuaista aiheutti anafylaksian eli hengenvaarallisen yleisreaktion.

Tätä altistustilannetta edelsi pitkä ja kivikkoinen selvitystie. Tiukka imetysdieetti, ihopistokokeita ja verikoeputkia aikamoinen määrä. Unohtuneita lähetteitä, epäilyjä ja kaiken taustalla oma huutava vaisto, joka käski olla noudattamatta ohjetta "tulla vaikka syöttämään kananmunaa sairaalan aulaan jos niin hermostuttaa". Emme koskaan antaneet kananmunaa lapselle, sillä hän reagoi siihen jo äidinmaidon kautta oksentamalla. 

Olen pureskellut ja niellyt tätä diagnoosia hitaasti ja pala kerrallaan, välillä pitäen kokonaan taukoja. Ei nimittäin ole helppo syötävä. Välillä pelko lamaannuttaa ihan kokonaan. Välillä ajatukset kiertävät kehää, josta ei tunnu pääse pois. Pelkään kuolemaa, pelkään kärsimystä, avuttomuutta ja voimattomuutta. Pelkään, että lapseni ei saa apua silloin kun hän sitä tarvitsisi. En halua lakata elämästä täyttä elämää, mutta välillä haluaisin vain kadota. Laittaa silmät kiinni, vetää peittoa pään yli ja yksinkertaisesti lakata ajattelemasta ja käsittelemästä näitä pelkoja. 

Pelkään myös paljon pienempiä asioita. Sitä, että hän ei voi koskaan mennä kahvilaan kevyin mielin. Tai ravintolaan. Pelkään sitä hetkeä, kun hän saa ensimmäisen kutsun kaverisynttäreille ja meidän pitää ilmoittaa allergiat. Sydän ritisee ihan koko ajan. Olen helpottunut, kun kesä loppui eikä kukaan syö puistossa enää jäätelöä, jossa saattaa olla kananmunaa seassa. 

Kun lapsi oli kotona hoidossa, kaikki oli aika helposti hallittavissa. Mummolatkin tuntuvat turvalliselta ja eväät kulkevat aina mukana siinä missä epipenkin. Välillä olen ollut jopa aika rennolla mielellä. Sitten alkoi päiväkoti ja napanuoraa venytetään enemmän kuin koskaan. On hurjaa "jättää" lapsi toisten käsiin. Mutta hoidon aloituksesta ollaan selvitty tosi hyvin, jopa yllättävänkin hyvin, ja tuntuu, että pieni ihminen on turvassa. Allergiat on huomioitu ja meillä on turvallinen olo. Olen niin onnellinen, että koko päiväkodissa on sellainen käytäntö, että esimerkiksi synttäreitä varten ei saa viedä kotoa mitään syötävää. 

Nyt me olemme lähdössä ulkomaille. Lentokoneella. Lähtöön on monta kuukautta, ja minä olen sekaisin huolesta. Tunnistan ja tiedän oman tapani reagoida, mutta rehellisesti sanottuna tällä kertaa vaihtaisin sen vähän kevyempään settiin kovin mielelläni. 

Tietysti varaudumme kaikkeen ja

teemme etukäteen kaiken mahdollisen (missä lähin sairaala, korvaako vakuutus jos jotain sattuu, miten saa lennolle omat eväät, miten adrenaliini säilyy sopivassa lämpötilassa, riittääkö neljä kynää mukaan, otetaanko allergialääke jo ennalta varalta käyttöön? Mitä pakata viikon ruokatavaroiksi pienelle ihmiselle, entäs mikä on kananmuna espanjaksi, entä kananmunajauhe ja mistä saadaan reseptit ja lääkärintodistukset englanniksi...?) Minä haluan kestää oman huoleni, haluan ottaa siitä niskalenkin ja opettaa lapselleni, että hän voi elää täyttä elämää allergiasta huolimatta. 

Mutta voi kuinka se on vaikeaa. Välillä kohtuuttoman vaikeaa. 

Jos luit tänne asti, haluan vielä sanoa sen, että jos joskus joudut tilanteeseen, jossa mietit pistääkö adrenaliinipiikki vai ei – pistä. Älä jätä pistämättä. Jos vähänkään mietit, pitäisikö, pistä. Se voi pelastaa hengen ❤️ Ensin pistos, sitten 112.

Ihan joka kerta. 

Rahasta ja ajasta

Aloitin kirjoittamaan Instagramin puolelle hajanaisia huomioita kesästä, rahasta ja ajasta. Säästämisestä ja kuluttamisesta, elämyksistä ja onnesta. Normaalista ihmiselosta, johon kuuluu valintojen tekeminen, priorisointi ja se, että aina kaikkea ei voi saada. Ajatuksia alkoi kuitenkin tulvia sellaisella voimalla, että meinasin jäädä sen vyöryn alle, siispä päätin avata ajatuksia vähän pidemmästi tänne. 

Raha on pyörinyt mielessä erityisesti siksi, että hoitovapaakassa on kaavittu pohjia myöten nuolijalla puhtaaksi ja siksi, että syyskuussa meillä on taas kaksi työssäkäyvää aikuista yhden sijasta. Valehtelisin jos väittäisin, että en ole helpottunut, sillä tuleva muutos on rahallisesti aika huomattava. Lastenhoidon tuki on ollut kuntalisineen nettona noin 500€ kuukaudessa. Samaan aikaan olen kovin voitonriemuinen: me varauduimme, osasimme, pystyimme, jaksoimme! Se, että onnistuu isoissa oman perheen taloudenhallinnan kokonaisuuksien toteuttamisessa on äärimmäisen palkitsevaa. Ja sitten – olen myös vähän haikealla mielellä. 

Nimittäin se, että rahallisesti on helpompi hengittää, tarkoittaa sitä, että perheen pienin aloittaa päivähoidossa. Se on samaan aikaan ihanaa ja raastavaa, riipivää ja riemullista. Huomaan, että tämäkin etappi tuntuu toisen lapsen kohdalla vähän loivemmalta. Me tiedämme, että tästäkin selvitään, me kaikki totumme, lapsi oppii ja nauttii, löytää leikkikavereita ja luotettavia aikuisia. Me saamme syödä lounaamme rauhassa ja juoda kahvimme kuumina. Ja rehellisesti sanottuna vakavan allergiadiagnoosin jälkeen tuntuu hoidon aloittamisen mukanaan tuoma elämänmuutos aikalailla pienemmältä pahalta. 

Kaksi vuotta ja yhden kuukauden päälle pikkuinen sai olla vain kotona, se on pitkä pätkä. Silti sinnikäs ääni nakuttaa päässäni ja huomauttaa, että sehän on myös yksitoista kuukautta vähemmän mitä veljensä sai.  Eihän maailmassa mikään mene tasan, kyllä minä sen järjellä ymmärrän. Kunpa vain sydänkin käsittäisi. 

Me olemme käyttäneet lähestulkoon kaikki säästömme ja astelemme uuteen arkeen lompakko kevyenä, mutta ääriämme myöden täynnä onnea ja iloa, kiitollisuutta siitä, että tämä oli mahdollista. Olemme sanoneet paljon ei, itsellemme ja tietysti välillä myös esikoiselle. Olemme tehneet näkyväksi sen, että usein tässä maailmassa ajan valitsemalla menettää rahaa. Että arvoasteikossa meille aika on rahaa korkeammalla, mutta että arvojen mukaisten valintojen tekeminen vaatii usein vaivaa, joskus epämukavuutta tai ainakin sinnikästä sumplimista, eikä mikään näistä riitä loputtomiin rahan pyörittämässä maailmassa.

On hyväosaisen ihmisen puhetta todeta, että tämä oli arvovalinta, silti sellainen se meille oli. Varauduimme hyvissä ajoin, säästimme ja suunnittelimme tarkasti. Olemme nieleskelleet asuntolainojen korkojen noustessa ja kiittääneet tuuria loistavasta sähkösopimuksesta. Olemme karsineet käytännössä kaikesta mahdollisesta arkisesta ja sitten olemme vaikkapa kieltäytyneet festareista tai pidemmästä reissusta ystävän luo. Silti arkemme on jatkunut hyvänä, turvallisena ja tavallisena. Se on äärettömän suuri onni.

Pian arki jatkuu, toivottavasti edelleen hyvänä, turvallisena ja tavallisena. Taloudellisesti liikkumavaraa on enemmän, mutta ajallisesti vähemmän, ja näin sen on nyt oltava. Aikaa vai rahaa – tuntuu, että vuodesta toiseen pyörimme tämän saman teeman äärellä. Valinta on aina selvä, mutta ei missään nimessä helppo.

Lue tästä: Ajatuksia vuodelta 2017